Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

17.10.2016

Mediassa

Vastaan puhelimeen.

-    Haastattelu, nyt tässä puhelimessa.
-    On vähän hankalaa. Aihe on mutkikas ja luento alkaa vartin päästä.
-    Kyllä ehtii. Pari kysymystä vain.
-    En oikein tiedä.
-    Lähetän tekstin heti tarkistettavaksi, että saatte täsmentää ja oikaista.
-    No, jos nyt sitten nopeasti.

Luennon jälkeen käyn läpi sähköpostia. Yksi viesteistä on toimittajalta. Luen, mitä hän on kirjoittanut. Miksi annoin haastattelun; toimittajan keskustelusta tiivistämät muotoilut yksinkertaistavat mutkikkaan kysymyksen. En tunnista tekstistä ajatuksiani.

Harmissani käyn täsmentämään haastattelutekstiä. Rutiininomaisesti korjaan myös horjuvat ilmaisut ja rektiovirheet. Olisi muutakin tehtävää. Selviydyn kuitenkin hommasta nopeasti. Ystävällinen saatekirje ja viesti takaisin toimittajalle. Keskityn omiin töihini.

Kun taas tarkistan saapuneet viestit, näen toimittajan vastanneen. Ehkä hän kiittää nopeasti saamastaan viestistä ja kuittaa korjaukset. Ällistyn.
Toimittaja ilmoittaa viestissä, jonka hän on osoittanut minun lisäkseni lehden päätoimittajalle, että olen rikkomassa journalistista etiikkaa. Minua vastaan esittämiensä syytösten perusteeksi hän lainaa Journalistin ohjeita, joiden mukaan:

1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Lukijoilla, joita minulle kirjoittava toimittaja palvelee, on oikeus muodostaa itse näkemyksensä asiasta. Tekstiin tekemäni korjaukset edustavat pyrkimystä manipuloida lukijoita ajattelemaan kanssani samoin. Olen viestilläni riistämässä oikeudettomasti journalistista päätösvaltaa itselleni. Se ei kuulu minulle, koska en ole tiedotusvälineen edustaja. Toimittajana hänen velvollisuutensa on olla ottamatta huomioon tekstiin tekemiäni muutoksia lukuun ottamatta muutamiin virkkeisiin kohdistamiani korjauksia, jotka hän on merkinnyt minulta peräisin oleviksi lainauksiksi.

Kiihtyneenä vastaan syytöksiin. Koko juttu, eivät vain kaksi lainauksiksi merkittyä kohtaa, perustuu siihen, mitä olen puhelimessa toimittajalle sanonut. Entisenä Julkisen sanan neuvoston jäsenenä tiedän, etten ole rikkomassa Journalistin ohjeita. Kerron pyrkineeni tekemään palveluksen toimittajalle, kun olen korjannut hänen tekemänsä kielivirheet ja muuttanut tökeröitä ilmauksia sujuvammiksi. Tähdennän, etten tunnista näkemyksiäni hänen kirjoittamastaan jutusta. Kiellän julkaisemasta mielipiteinäni sellaista, mitä en ole tarkoittanut.

Seuraavaksi saan viestin päätoimittajalta. Hän moittii minun kohdelleen toimittajaa asiattomasti. Minulla ei ole oikeutta kieltää jutun julkaisemista sen jälkeen, kun olen suostunut keskustelemaan toimittajan kanssa. Hän ilmoittaa kuitenkin tehneensä päätöksen olla julkaisematta haastattelua.

Tunnen itseni idiootiksi. Missä vaiheessa pelasin käteeni Mustan Pekan ja leimaannuin sananvapauden viholliseksi ja median työn vaikeuttajaksi? Kun valitan tapahtunutta kollegalle, hän osoittaa myötätuntoa kertomalla omalle kohdalleen sattuneesta vastaavasta tapauksesta. En varsinaisesti tule lohdutetuksi, kun hän lopuksi vakuuttaa, että toimittaja säilöö tapahtuneen hampaankoloonsa ja ottaa sen tavalla tai toisella esiin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.

Olisiko minun muutettava toimintatapojani elinikäisen oppimisen hengessä – kieltäydyttävä haastatteluista tai pidättäydyttävä korjaamasta toimittajan tekstiä? Vai olisiko tapaus vain liitettävä anekdoottikokoelmaan muistin reunamille, josta sen voi kaivaa esiin blogin aiheeksi? On kysymyksiä, joihin yliopiston kolmatta tehtävää korostavat selvitykset eivät tarjoa vastausta.

Pekka Pihlanto 17.10.2016
Ikävä tapaus, mutta ilmeisen yleinen.

Varmin taapa saada viestinsä läpi mediassa oikean sisältöisenä on kirjoittaa artikkeli, mielipidekirjoitus, tms. Kun vielä varmistaa, että kirjoitus on ohjepituuden mukainen, toimittaja ei mene sitä lyhentelemäänkään.

Tapio Rantala 17.10.2016
Tämä pitäisi julkaista, jossakin laajempilevikkisessä paikassa.