Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

6.3.2017

Kansainvälinen tiede, kotoperäinen hallinto

Georg Henrik von Wright kuvaa elämänkerrassaan (Otava 2002) hienosti, miten akateeminen kansainvälisyys toteutui käytännössä ennen toista maailmansotaa.

Wright oli jo aloitellut väitöskirjaansa Suomessa Kailan ohjauksessa, mutta halasi jatkamaan sitä ulkomaille – mihinkäs muualle kuin Cambridgeen. Tämä järjestyi kätevästi vuonna 1939 matkustamalla paikanpäälle Englantiin, ilman sen kummempaa etukäteiskommunikointia. Sota tuli väliin, ja loppujen lopuksi Wright kuitenkin väitteli Helsingin yliopistossa. Myöhemmin Wright rekrytoitiin ilman hakemusta Cambridgen professoriksi. Kansainvälinen akateeminen head hunting onkin kaikkea muuta kuin uusliberalistinen keksintö.

Maiden rajoista piittaamaton akateeminen yhteistyö oli luontevaa jo pelkästään siitä syystä, että koko globaali tiedeyhteisö oli pieni. Samalla oppialalla ei ollut yhdessä maassa montaa osaajaa, joten keskustelukumppaneita oli pakko hakea kauempaa.

Sodan jälkeen alkoi koko koulutusjärjestelmän raju laajeneminen kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Se merkitsi myös korkeakoulutuksen nopeaa kasvamista. Samalla yliopistolaitosten toiminnan entistä keskeisemmäksi tavoitteeksi vakiintui kansallisten yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttäminen. Harvardin yliopiston professori Neil Smelser (1991) on kutsunut prosessia kotoperäistymiseksi. Oman tieteenalani sosiologian kohdalla tämä näkyi muun muassa siinä, että julkaisutoiminta keskittyi 1970-luvun alusta alkaen entistä vahvemmin suomenkielisiin kirjoihin ja journaaliartikkeleihin. Käänne vastakkaiseen suuntaan tapahtui vasta 1990-luvun alussa (Erola & Räsänen 2014).

Tänä päivänä tilanne on toinen. Kukaan (?) ei haihattele, että menestyksekäs akateeminen ura edes Suomessa olisi mahdollinen ilman kiinteitä kansainvälisiä yhteyksiä ja monipuolista ylikansallista yhteistyötä. On ymmärretty, että kansainvälinen tieteellinen vaikuttavuus on myös tieteen kansallisen, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden välttämätön edellytys. Optimistisesti arvioiden tiede onkin siis palannut globaalisti verkostoituneeseen normaalitilaansa.

Tätä taustaa vasten on piinallista seurata lähes kaikissa suomalaisyliopistoissa toteutettuja ja menossa olevia hallinnollisia uudistuksia. Kehittämistyön horisontti rajautuu tiukasti maamme aluevesirajojen sisäpuolelle. Liepeillä häärää joukko konsultteja, jotka ovat kyllä usein ansainneet kannuksensa suomalaisten julkisen sektorin laitosten organisaatiouudistuksissa. Sen sijaan että manageriaalisia ratkaisuja etsittäisin kansainvälisen yliopistoyhteisön sisällä – tai edes muulta Euroopasta – pyörää keksitään uudestaan itse yrityksen ja erehdyksen kautta.

Toisin kuin moni ehkä ajattelisi, ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään suomalainen. Kollegat ulkomailta toistavat samaa tarinaa. Kun yliopistoissa harjoitettu tiede kehittyy entistä vahvemmin globaalissa vuorovaikutuksessa, tapahtuu yliopistojen hallinnollinen kehittäminen jostain kumman syystä kaikkialla kotoperäisesti.

Lähteet:
Erola, J., & Räsänen, P. (2014). Sosiologian haasteet 2000-luvulla. Teoksessa Johdatus sosiologian perusteisiin (s. 241–250). Helsinki: Gaudeamus.
Smelser, N. J. (1991). The Social Sciences in a Changing World Society. American Behavioral Scientist, 34(5), 518–529.
Von Wright, G. H. (2002). Elämäni niin kuin sen muistan. Keuruu: Otava.

Pekka Pihlanto 06.03.2017
Managerialismin voittokulku on murheellinen luku yliopistolaitoksemme historiassa.

J P Roos 06.03.2017
Olisin eri mieltä. Juuri yliopistoissa ovat lyöneet läpi täsmälleen samat hömpötykset joka maassa: tulosten mitttaukset, arvioinnit, organisaatiouudistukset, tutkinnot, yliopistolait. Niissä ei ole mitään kotoperäistä. Kunpa olisikin!