Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Jopi Nyman

Englannin kielen professori, luottamusmies, Itä-Suomen yliopisto

12.6.2017

Alistettu asiantuntijuus

Yliopistojen koulutustehtävän ytimenä on pidetty asiantuntijoiden koulutusta: opiskelijat valmistuvat vaativiin tehtäviin, joissa he palvelevat isänmaata lääkäreinä, opettajina, valiokuntaneuvoksina, ylitarkastajina tai muina asiantuntijoina. Yliopistojen tutkijat ja opettajat myös itse esiintyvät asiantuntijoina eri foorumeilla: seminaareissa, yritysten hallituksissa, televisiouutisissa ja eduskunnassa. Tiedebarometrin (2016) mukaan myös kansalaisista 75% tuntee suurta luottamusta korkeimman opetuksen opinahjoihin, vaikka faktojen jälkeisessä maailmassa voisi asian kuvitella olevan toisin.

Kuitenkin viime vuosien kehitys osoittaa asiantuntijoiden merkityksen vähentyneen yllättävissä paikoissa eli itse yliopistoissa, joissa asiantuntijuuden arvostus on paradoksaalisesti heikkenemässä. Aikaisemmin asiantuntijayhteisöinä pidetyt yliopistot näyttävät liukuvan kohden toimintatapoja, joissa asiantuntijuus korvautuu yksilöiden käsityksillä ja kokemuksilla – tilanne muistuttaa uskomuspitoisia keskusteluita ravitsemuksesta ja ruokavalioista, joissa vain kunkin puhujan tai verkkokirjoittajan oma kokemus on oikea ja asiantuntevin.  Tämä asiantuntijuuden muutos on havaittavissa esimerkiksi yliopistojen nykyisissä rekrytointitavoissa. Esimerkiksi professorin tehtävää täytettäessä asiantuntijoiden perustellut arviot ovat usein vain ”ohjeellisia” eikä niissä esitetyille näkemyksille aina anneta niille kuuluvaa arvoa. Tätä voisi kutsua alistetuksi asiantuntijuudeksi: asiantuntijaa varmempi tieto on yliopiston tai tiedekunnan strategiaa toteuttavalla johtajalla, joka monijäsenisten hallintoelinten kadottua ottaa itselleen niin päättäjän kuin asiantuntijan roolin.

Tästä selkeimpänä esimerkkinä ovat erityisesti professorien rekrytoinnissa käytettävät uudentyyppiset tehtäväntäyttö- tai valmisteluryhmät, joita yliopistoissamme on toki hyödynnetty aiemminkin. Erona entiseen on kuitenkin se, että strategiaa toteuttavan johtajan johdolla ne nyt suorittavat asiantuntijalle kuuluvaa tehtävää arvioidessaan hakijoiden pätevyyttä karsiessaan heitä ulos varsinaisesta arvioinnista sekä valinnasta. Aiemmin vastaavat ryhmät arvioivat hakijoita ensisijaisesti asiantuntijoiden arvioiden perusteella. Vaikka käytännön puolestapuhujat katsovat esikarsinnan ja kärkihakijoiden valinnan tuovan ryhtiä ja nopeutta tehtävän täyttöön, se kuitenkin muuttaa asiantuntijalausunnon luonnetta. Uudessa tilanteessa asiantuntija antaa lausuntonsa rajatusta ryhmästä, jonka esivalinnan kriteerit eivät ole läpinäkyviä. Näin ollen strateginen ohjaus ja ennalta määriteltyjen tutkimuksen painopisteiden merkitys on tehtävän täytössä ensisijainen ja asiantuntijan arvio tälle alisteinen.

Myös tapa suhtautua asiantuntijoiden arvioihin on muuttumassa, sillä niitä saatetaan pitää vain viitteenomaisina ja jättää osin jopa huomioimatta. Valinnassa voidaan korostaa vaikkapa hankittua tutkimusrahoitusta tieteellisten meriittien sijasta. Näin tehtäessä kuitenkin unohtuu se miksi asiantuntijalta asiaa kysytään. Rekrytointivallan siirtyminen johtajille ja monijäsenisten hallintoelinten minimaalinen rooli nimitysasioissa mahdollistaa tärkeiden keskustelujen käymisen ja päätösten tekemisen vain pienissä piireissä yksilöiden mielipiteiden pohjalta. Koska työsopimusmaailmassa hakijoilla ei ole mahdollista tehdä huomautusta tai muistutusta ja koska asiakirjojen julkisuudesta on tingitty, perinteisistä hyvän hallinnon vaatimuksista nimityksen perustelumuistioineen on helppo lipsua. On kuitenkin hyvä muistaa, että sekä apulaisoikeuskanslerin (30.3.2011) että korkeimman hallinto-oikeuden (23.1.2017) mukaan hyvä hallinto ja julkisuusperiaate koskevat niin työsopimusmaailmaa kuin yliopistoja.

Asiantuntijan roolin heikkeneminen ja asiantuntijuuden väheksyminen onkin osa laajempaa yliopistomurrosta ja erityisesti rekrytointikäytäntöjen liian nopeaa muutosta. Joissakin yliopistoissa hallintojohtosääntöihin on lisätty prosessien tai strategisten tavoitteiden nopean saavuttamisen nimissä erityispykäliä, joiden mukaan esimerkiksi rehtori voi tehdä rekrytointeja ohi virallisten käytäntöjen. Selvästikin asiantuntijat ristiriitaisine lausuntoineen ja ”suhmuroivat” tiedekuntaneuvostot eivät kuulu yliopistoihimme tuotuun vahvan ja peräänantamattoman, strategista viisautta toteuttavan johtajuuden ihanteeseen.

Kiitos emeritusprofessori Tarmo Miettiselle relevantteja oikeustapauksia käsittelevistä tiedoista.

Liisa Keltikangas-Järvinen 12.06.2017
Erinomaista, että tämä asia nostetaan esiin. Yksikin hämmennystä herättävä rekrytointi demoralisoi tutkijayhteisön pitkäksi aikaa.

Pertti Ahonen 12.06.2017
Miellän blogit teksteiksi, jotka suorastaan kaipaavat kommentteja. Omat kokemukseni ulottuvat tasavallan presidentin nimittämien professoreiden valintaprosesseista (tosin vain kohteena) nykyisiin professuurien, vakinaistamispolun apulaisprofessorien ja yliopistonlehtorien täyttöryhmiin ja -prosesseihin (pääasiassa aktiivitoimijana). En ole pitänyt lukua siitä, miten eri yliopistot ovat kenties lähettäneet kaikkienkin varsinaisen professuurin hakijoiden dokumentaation ulkoiseen arviointiin mutta sen sijaan hyvinkin ankarasti karsineet vakinaistamispolulle tähtäävien tarkimmin arvioitavaa joukkoa. Professuurit näytettäisiin täytettävän verrattain asiallisesti, eikä välistävetoja näyttäisi tapahtuvan enemmän kuin aikaisemmissa nimittämisregiimeissä. Vakinaistamispolkujen apulaisprofessuurien täytöissä on ollut näkyvissä hieman moninaisempaa linjaa. Nimenomaan HY:ssä sanoisin olleen yksinomaan hyväksi sen, että alkuperäisestä poiketen nuo tehtävät voidaan nyttemmin täyttää myös 2. portaalle. Yliopistonlehtoraatteihin vaaditaan HY:ssä hyvinkin liki sama pätevyys kuin professuureihin, ja hakijoita on jopa kymmeniä. Kuten joissakin muissa yliopistoissa tehdään, entä jos ryhtyisimme arvioituttamaan ulkoisesti 3-5 shortlistattua viimeksi mainittujen tehtävien hakijaa?