Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

19.2.2018

Mutta mikä se on se professori?

Vuoden 1975 Professori Uuno D.G. Turhapuro-elokuvassa aktiivinen työnhakija Uuno saa vihdoinkin koulutustaan vastaavan työpaikan ”Tampereen yliopiston sosialist… sosiologisella laitoksella” ja ryhtyy hoitamaan tehtäväänsä. Pirkkalan koulun kasviopin tunnille laadittavassa kokeiluluontoisessa monisteessa pihapiirin punaiset kukat saavat uuden nimen ”punatulkka” ja narsissit nimetään voikukiksi tieteen antamalla arvovallalla vaimon vastustelusta huolimatta. Ruoka-annosta maisteleva rouva Turhapuro joutuu eettisesti arveluttavan koeasetelman uhriksi, vaikka havaintojen mukaan ”nämät sienet eivät näköjään ole myrkylliset.” Yhdellä tasolla elokuva toistaa käsitystä hullusta professorista, jonka tieteellinen tutkimus on kansasta vieraantunutta puuhastelua ja siten terveen järjen vastaista, toisella tasolla se näkee tutkimuksen ja yliopistolaitoksen aikakautensa ideologisena pesäkkeenä, jota ei ole myöskään tarvetta ylläpitää. Ministerien puheet yliopistojen pitkistä kesälomista ja dosenteista asettuvatkin samalle jatkumolle, jossa laiskuuden ja tarpeettomuuden diskurssit sulautuvat herravihaan ja koulutusvihamielisiin asenteisiin.

Professoriliiton puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto on asettanut tavoitteekseen tieteelle ja tutkimukselle ystävällisen yhteiskunnallisen ilmapiirin rakentamisen, mitä professoritkin voivat ilolla tervehtiä. Vaikka Turhapuro-elokuvan professorikarikatyyrin voi aina ajatella vain humoristiseksi kuvaksi meidän Uunosta hassuna tiedemiehenä, stereotypioissa on aina totta toinen puoli. Professorit ja muu yliopistoväki hassuine hattuineen ja rituaalimarsseineen ovat monille vieraita, kuten vaikka Kummeli-sketseissä, joissa älykääpiöt  kiusaavat juhla-asuista tohtori Pekka Melaa. Tällainen käsitys pohjaa jo perinteisten Suomi-filmien asetelmiin, joissa ylimieliset ylioppilaat välttelevät kunnollista työtä ja professorit ovat maailmasta vierautuneita. Siinä missä Mika Waltarin näytelmään perustuvan Kurittoman sukupolven (1937) professori Varavaara ihastuu poikansa tyttöystävään, Matti Kassilan Professori Masassa (1949) satamatyöntekijäksi naamioituva professori Kaarivaara asettuu työväen puolelle, vaikka omassa roolissaan professorina hän vastustaakin lakkoa. Perityssä sivistyskriittisessä suomalaisessa kuvastossa professorit ovat valitettavan usein omalaatuisia ja naiiveja rehellisen työn välttelijöitä.

Populaarikulttuurin esitysten kritiikillä ei tietenkään saavuteta parempaa maailmaa eikä professoreja kuten muitakaan ammattikuntia tule aiheettomasti asettaa jalustalle. Professoreilla on myös vahva suomalaisten luottamus, ja monet sidosryhmät ovat aidosti ilahtuneita kommenteistamme, yhteistyöstämme ja osallistumisestamme erilaisiin hankkeisiin ja tapahtumiin. Kyse on oikeammin siitä, että yhteiskunnassa, jossa koulutuksen merkitys esimerkiksi työpaikan takaajana on kadonnut ja jossa tieteestä on tullut vain yksi tarina muiden joukossa, ammattikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot nousevat pinnalle. Tässä tapauksessa ne valitettavan usein toistavat kulttuuriseen muistiin vahvasti jääneitä menneiden vuosikymmenten käsityksiä yliopistoista kirjaviisaiden norsunluutorneina ja professoreista velttoilijoina. Esimerkiksi Aamulehden uutisoidessa Jukon antamasta työtaisteluvaroituksesta eräs keskustelupalstan kommentaattori nimimerkillä ”Ettäs kehtaavat” toteaa professorien tekevän ”niin vähän työtunteja, että palkkaa voisi ihan rauhassa tiputtaa monta prosenttia. […] Kesälomille jäädään toukokuussa ja töihin palataan syyskuun alussa” . Selvästikään nyky-yliopiston toiminta ja kiire sekä professoreiden vahva sitoutuneisuus työhönsä ei ole kommentoijalle tuttua.

Professoriliitto on useiden vuosien ajan pyrkinyt erilaisilla julkisuuskampanjoilla tarjoamaan tietoa professorin työstä eri näkökulmista, mutta valitettavasti vanhoja stereotypioita käytetään niin internetin keskustelupalstoilla kuin muuallakin ylläpitämään käsityksiä yliopistoväestä korkeapalkkaisina veronmaksajien elätteinä. Tässäkin mielessä olisi tärkeää pyrkiä vahvemmin korostamaan yliopistojen merkitystä tieteen edistäjänä ja tuoda esiin professorien ammatillista osaamista omien koulutus- ja tutkimusalojensa ekspertteinä, jonka tuntevat työnsä kautta myös kansalaisten arkea. Lisääntyvän yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja avoimemman tieteen kautta on mahdollista poistaa aiheettomia ja vanhentuneita ennakkoluuloja sekä osoittaa yliopistojen merkitys koko Suomelle. Avoin tiede, kansalaisten osallistaminen ja yliopistojen toiminnan avaaminen voivat olla tässä muutoksessa merkittäviä tekijöitä.