Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

22.11.2016

Opetussuunnitelma ikiliikkujana

Yliopisto-opettajan urani alkuvaiheessa hoidin oppiaineen ma. assistentuuria aikana, jolloin tutkinnonuudistus ja välitutkintojen palauttaminen oli päivän puheenaihe, ja tehtäviini kuului juuri uusien tutkintovaatimusten laadintaa ja koordinointia oppiainetasolla. Vuosikymmentä myöhemmin osallistuin humanistisen alan tutkintorakennetyöryhmän toimintaan, jossa kartoitettiin humanistisen alan tutkinnonuudistuksia ja tehtiin valtakunnallisia linjauksia ja suosituksia Bolognan pohjalta. Viime aikoina minä ja muut yliopistolaiset olemme taasen saaneet viettää aikaa opetussuunnitelmatyössä suunnitellen uusia laaja-alaisia kandidaattiohjelmia. Vaikkei niille tarkkoja kriteerejä olekaan olemassa (eikä ainakaan OKM:n verkkosivuilta löydy niille suoraa määritelmää), niin niiden rakentamisessa korostuu modulaarisuus ja monitieteisyys, sulkeutuneiden oppiaineiden rajojen rikkominen:

”[Korkeakoulutuksen] tavoitteisiin on katsottu parhaiten päästävän toteuttamalla kaikille aloille joustavasti soveltuvaa monikoosteista […] perustutkintoa. Opetuksen ja tiedon ryhmittely nykytyyppisiin oppiaineisiin ja arvosanoihin ei ota riittävästi huomioon yhteiskunnan ja tieteen kehitystä” (F43).

Uusilta kandidaattiohjelmilta edellytetään aitoa työelämärelevanssia, vahvempaa yhteyttä niin teorian ja soveltamisen välille kuin tieteenalojen yli: ”Perustutkinnossa […] tieteellis-teoreettiseen koulutukseen yhdistetään ammatillisen soveltamisen [...] ja monitieteisen ongelmanratkaisun näkökohdat” (F31). Yliopistojen on siis oltava yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan ja otettava sen tarpeet huomioon koulutusta suunnitellessaan. Meidän tuleekin ”liittää korkeakoulutus läheisempään yhteyteen muiden yhteiskunnan toimintojen kanssa ja vähentää yliopiston ja yhteiskunnan välimatkaa” (F79). ”Joustavuus” (F80) ja ”tehokkuus” (F82) ovat tärkeää uusia ohjelmia suunniteltaessa. On muistettava, että ”ammattien rajat ovat vastaisuudessa todennäköisesti nykyistä liukuvampia” (F85): työelämässä ei pärjätä pelkällä tutkinnolla vaan sen keskeisenä vaatimuksena on uuden ”työtehtävän uudistamiseen tarvittava tiedon ja asenteiden valmius” (F84). Tutkinnoissa tulee siis olla runsaasti ”yleistieteellisiä opintoja” ja ”projektiopiskelua” (F28, 29).

Vaikka uudet tutkinnot tekevätkin autuaaksi, pyörää ei ole keksitty uudelleen vaan vaaditun kaltaisia tutkintoja on toki maahamme suunniteltu jo aiemmin. Ylläolevat sitaatit ovat lainauksia vuoden 1972 ilmestyneestä professori YP Häyrysen johdolla laaditusta Filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen toimikunnan mietinnöstä (FYTT), joka herätti radikaaleilla koulutuspoliittisilla tavoitteillaan aikanaan suurta huomiota. Sen samankaltaisuudet nykydiskurssiin ovat niin vahvoja, että herää kysymys, onko joku ministeriön eläköityneistä virkamiehistä konsultoitunut sen nykyjohtoa, josta monet eivät olleet syntyneetkään vuoden 1979 tutkinnonuudistukseen johtaneen mietinnön ilmestyessä.

Suomalaisten yliopistojen tutkinnot eivät ole siis syntyneet tyhjästä ja niiden sisältöjä on aidosti mietitty jo ennen OKM:n 2013 ilmaisemaa tahtotilaa, jonka mukaan ”yliopistot kehittävät korkeakoulututkintoja siten, että kandidaattivaiheen opinnot voivat johtaa useampaan maisterivaiheen ohjelmaan sekä kehittävät asiantuntijuutta syventäviä ja osa-aikaisen opiskelun mahdollistavia maisteriohjelmia.” Yksi/kaksiportaisuuden ohella merkittävin ero FYTTin ja nykypuheen kanssa onkin se, että siinä missä aiempi raportti korostaa ajan hengen mukaisesti ajatusta demokratiasta ja hahmottaa yliopistojen roolin osana laajempaa yhteiskuntaa, nykypäivän vallitseva yliopistokäsitys näkee yliopistot brändeinä ja niiden koulutusohjelmat tuotteina. Aikakauden yliopistopolitiikkaa, tutkinnonuudistusta ja FYTTiä tutkineen professori Marja Jalavan (2012) mukaan hanke kuitenkin leimautui vastustajiensa silmissä vasemmistolaiseksi , mikä johti sen epäonnistumiseen. Sen myötä syntyneitä uusia opintoviikkopohjaisia tutkintoja kutsuttiin usein DDR-läisiksi putkitutkinnoiksi. Tästä johtuen onkin mitä mielenkiintoisinta, että FYTTin kaltaisin sanankääntein tarvetta uudistaa yliopistotutkinnot sisällöiltään yleisemmiksi tai laaja-alaisemmiksi korostavat erityisesti aikamme uusliberaalit utilitaristit. Heille tutkinnot ovat vain keinoja saavuttaa muodollisia pätevyyksiä tai kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla myytäviä tuotteita, ja niiden sisällöt toissijaisia siirrettäviin taitoihin verrattuina. Argumenttien, tavoitteiden ja sisältöjen näkökulmista tutkinnonuudistuksessakin voidaan todeta, että länsirintamalta ei kuulu mitään uutta eivätkä suomalaiset yliopistotutkinnot usein laajoine vapaasti valittavine sivuaineineen ole sen kapea-alaisempia kuin monet muutkaan.

Kirjallisuutta

Filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen toimikunnan mietintö. Komiteanmietinto A17. 1972.

Jalava, Marja. The University in the Making of the Welfare State. The 1970’s Degree Reform in Finland. Frankfurt am Main: Peter Lang. 2012.

Monipuoliset ja sujuvat opintopolut. Korkeakoulujen koulutusrakenteiden kehittämistyöryhmän muistio. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2. 2013.