Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin. Kirjoittajina ovat Professoriliiton aktiivitoimijat.

16.1.2017

Tieteen päivillä kuultua

Tieteen päivillä julkaistiin Vuoden professori 2017 ja käytiin mielenkiintoista keskustelua professoreista itsenäisen Suomen rakentajina. Tässä omat muistiinpanoni niille, joilla ei ole mahdollisuutta katsoa koko tallennetta tilaisuudesta:

Vuoden professori 2017 Erik Bonsdorff

Vuoden professori 2017 on meribiologian professori Erik Bonsdorff Åbo Akademista. Onneksi olkoon! Puheessaan Tieteen päivillä Bonsdorff haastaa valtiovallan ”kuuntelemaan professorikuntaansa, ei niinkään asioissa missä saadaan toivottu vastaus, vaan päinvastoin asioissa joissa ei vallitse yksimielisyyttä, joissa tiede keskustelemalla, argumentoimalla ja kehittymällä vie asioita eteenpäin”.

Puheen jälkeen käydyssä keskustelussa professori Bonsdorff nostaa esiin vaikutusvallan tärkeyden. Valta sinällään ei ole mielekästä, koska se tarkoittaa päätöksentekoa asioista, joista ei tiedä tarpeeksi. Tieteellä voi kuitenkin olla vaikutusvaltaa, jos se on uskottavaa. Ollakseen uskottavaa, tieteen tulee olla kansainvälisesti korkeatasoista. Bonsdorff tuo esiin myös vuorovaikutuksen tärkeyden tieteen ja yhteiskunnan välillä. Monitieteisyys ja poikkitieteellisyys ovat tärkeitä, koska oman alansa huipun pitää voida käydä keskustelua myös muiden tieteenalojen kanssa. Muutoin kommunikaatio yhteiskunnan kanssa jää suppeaksi.

Loppukeskustelussa professori Bonsdorff nostaa tieteen tekemisen keskeiseksi ongelmaksi rahoituksen sirpaleisuuden. Jokaisella professorilla tulisi olla sellainen perusraha, mikä veisi tutkimuksen yli hankkeiden välisten tieteellisten tyhjiöiden. Professorit tarvitsevat myös aikaa luovaan ajattelutaukoon tutkimusvapaiden muodossa.

Emeritusprofessori Seikko Eskola

Emeritusprofessori Seikko Eskola johdattaa kuulijat pohtimaan professoreiden merkitystä itsenäisen Suomen rakentajina. Puheen aluksi Eskola palauttaa mieleen Kenraalikuvernööri Pietari Brahen, joka virkaan tultuaan teki vuonna 1638 tarkastusmatkan valtakuntaansa. Matkan perusteella Brahe totesi: ”tämän köyhän ja sivistystä vailla olevan maanäären tila oli nopeimmin kohotettavissa akatemian eli yliopiston perustamisella”. Akatemian tulisi valmistaa ”taitavia hengellisten ja maallisten virkojen hoitajia, mutta samalla sen oli istutettava kansaan oikea jumalanpelko, kunto, hyveet, luvalliset elinkeinot ja kaikenkaltainen hyvä elämä”. Myöhemmin Brahe arvioi Turun akatemian perustamista niin hyväksy työksi, ettei sellaista ole aiemmin Suomessa tehty. Tästä on tamperelaisenkin professorin oltava samaa mieltä. Yliopisto tarkoitti Brahelle nimenomaan sen professoreita. Professorit ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen kehittymiseen nykyisen kaltaiseksi sivistysvaltioksi. Itsenäisyyden alkuaikoina maan johtamiseen ja kehitykseen vaikuttivat professoreista erityisesti humanistit ja juristit, hyvinvointivaltion rakentamisessa ja kulttuuriradikalismin aikana sosiologit ja nykyisenä aikana taloustieteilijät.

Professori on ollut pääministeri jopa 10 hallituksessa, mutta ei enää viime vuosikymmeninä. Nykyisessä eduskunnassa ei ole yhtään professoria – tai tarkalleen ottaen on, kun professori Pekka Puska nousee eduskuntaan ministeri Rehnin jättäessä paikkansa. Erääksi syyksi professoreiden katoamiseen politiikasta emeritusprofessori Eskola esittää politiikan ammattimaistumisen – ei voi toimia yhtä aikaa professorina ja yliopistossa. Samaan asiaan kiinnitti huomionsa Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämeri avauspuheenvuorossaan – on vaikeaa jättää suurella työllä rakennettu tutkimus verkostoineen ja siihen on vaikea palata vaikkapa neljän poissaolovuoden jälkeen. Eskola esittää myös kysymyksen tuleville puhujille: ovatko professorit niin fiksuja, että kansa ei enää ymmärrä heidän fiksuttaan, vai ovatko he niin surkeita, että heistä ei enää ole tähän tehtävään?

Professori Timo Aarrevaara

Ensimmäisenä Eskolan kysymykseen pureutuu professori Timo Aarrevaara. Professorin työssä on vielä paljon samaa kuin vaikkapa 1940-luvulla, jolloin opinto-oppaissa julkaistiin professoreiden kotiosoitteet ja puhelinnumerot. Tilasta oli pula ja opiskelijat tekivät tenttejään professorin kotona, jossa sijaitsi myös kirjat ja muut työvälineet. Nykyisinkin professorin työssä sekoittuu työ ja vapaa-aika, työpaikka ja koti sekä sähköiset työvälineet. Aarrevaaran mukaan tähän työhön on vaikeaa sovittaa istumista lautakuntien ja valtuustojen kokouksissa. Näyttääkin siltä, että professoreiden yhteiskunnallinen vaikuttaminen toteutuu nykyisin enemmänkin oman instituution ja akateemisten tehtävien kautta.

Aarrevaara kertoo myös tutkimuksesta, jonka mukaan motivaation, sitoutumisen ja työn tuottavuuden näkökulmista professorille on riski rikkoa tieteenalaan, instituutioon ja ammattiin liittyviä odotuksia. Aika hurja ja pysäyttävä tulos! Professoreiden kiinnostusta osallistua politiikkaan on alentanut myös yliopistojen suoran ja tiukan ministeriöohjauksen muuttuminen tulosohjaukseen. Aikaisemmin yliopistolle oli eduksi, jos professorit asettuivat ehdolle ja osallistuivat politiikkaan. Aikaisemmin presidentti myös nimitti professorit, mikä loi suoran yhteyden valtion ylimmän johdon ja professoreiden välille. Nyt nimittämisen tekee yliopisto. Samalla professorien intressit ovat siirtyneet yliopistojen sisäiseen toimintaan valtakunnan asioiden sijasta. Kolmantena kehityssuuntana professori Aarrevaara esittää virkojen muuttumisen työsuhteiksi ja erityisesti viime vuosina yleistyneen tenure track -menettelyn. Aikaisemmin professoreilla oli virka-asemassaan enemmän liikkumavaraa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Nykyiset tiukat tenure track -polut eivät salli liikkumatilaa ammatillisen kehittymisen ulkopuolelle. Universaalisuuden sijaan nykyinen järjestelmä korostaakin ainutlaatuisuutta, paikallisuutta, auktoriteettia, valtuuksia ja asiantuntemusta. Silmiinpistävää on myös se, että suomalaisissa yliopistoissa on suhteellisesti enemmän määräaikaisia professoreita kuin kilpailijamaissa. Professoreilla voi kuitenkin olla tulevaisuudessakin merkittävä rooli yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa muodollisen demokratian muuttuessa toiminnalliseksi demokratiaksi. Professorit voivat olla vahvoja yhteiskunnallisia vaikuttajia akateemisessa roolissaan.

Entinen kansanedustaja, Professori Sirpa Asko-Seljavaara

Professori Asko-Seljavaaran mukaan poliittinen valta on siirtynyt ammattipoliitikoille. Asko-Seljavaara mainitsee kuitenkin nykyisen pääministerin tulevan yritysmaailmasta, mikä onkin aiheuttanut ministerille ongelmia. Tavallisesti tie valtakunnan politiikkaan käy yliopistopolitiikan tai ammattiyhdistystoiminnan kautta kunnallispolitiikkaan, josta yhteiskuntatieteiden- tai hallintotieteiden maisterin tutkinnon kautta valtakunnan politiikkaan. Käytännön neuvona (huumorilla annettu) Asko-Seljavaara neuvoo asettumaan valokuviin lähelle ministeriä. Kavereiden ja luottotoimittajien avulla ura etenee. Politiikka on ammattimaistunut ja työelämäosaaminen on tarpeetonta. Tieteen ja politiikan välille on kasvanut kuilu eikä tieteentekijöillä ole kiinnostusta kalliisiin vaalikampanjoihin suurine taustaryhmineen. Poliitikot eivät myöskään ymmärrä koulutuksen ja tutkimuksen tärkeyttä. Käydyssä loppukeskustelussa Asko-Seljavaara kiinnittää huomionsa puolueiden poliittisiin ohjelmiin, joissa tutkimus ja opetus eivät näy. Tähän olisi hyvä saada muutos.

Opetusministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen

Kansliapäällikkö Lehikoinen aloittaa oman puheenvuoronsa kuvaamalla erityisesti Helsingin yliopiston professorikunnan roolia itsenäisen Suomen henkisen tilan ja tavoitteiden määrittämisessä – Suomi piti saada sivistyskansojen joukkoon. Tämä näkyy edelleen suomalaisten luottamuksena yliopistoihin ja professoreihin. Mielenkiintoinen on myös kansliapäällikön vertaus Suomen ja Viron itsenäistymisen alkuajoista. Vasta itsenäistynyt Virokin etsi ihmisiä, jotka ovat kielitaitoisia ja joilla on valmiit kansainväliset verkostot. Usein nämä kriteerit täyttyivät parhaiten professoreiden kohdalla. Vuosikymmenten kuluessa koulutuksen ja sivistyksen taso on Suomessa kuitenkin noussut merkittävästi itsenäisyyden alkuvuosista. Koulutustason noustessa on myös politiikka ammattimaistunut. Kansliapäällikön mukaan vaativiin tehtäviin löytyy nyt siis myös muita kuin professoreita.

Kansliapäällikkö Lehikoinen kiinnittää puheessaan huomiota myös politiikan ja tutkimuksen aikajänteisiin. Politiikoilla on kiire. Heidän pitää saada tavoitteensa läpi kuluvalla vaalikaudella. He eivät voi odottaa vaalien yli, koska äänestäjät odottavat näyttöjä ja tuloksia. Myös vaalikampanjat ovat muuttuneet niin rahaa kuin henkilöitäkin kuluttaviksi. Pelkkiin asiantuntijapaneleihin osallistumalla ei vaaleja voiteta, eivätkä akateemiset ihmiset välttämättä loista viihteellisillä kyvyillään. Uudessa tilanteessa meidän tuleekin löytää uudet tavat vaikuttaa yhteiskunnassa.