Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

27.11.2017

Julkaisemista maksumuurin takana

Kirjoitin vuonna 2013 Acatiimin pääkirjoituksessa tiedejulkaisemisesta. Ihmettelin tuolloin, miksi meillä niin vahvasti tuetaan kaupallisia ulkomaisia suurkustantajia. Yliopistojen rahoitusmalli ohjaa meidät kirjoittamaan ulkomaisissa tieteellisissä aikakauslehdissä. Me teemme tutkimusta, kirjoitamme tulokset artikkeleiksi ja lähetämme ne arvioitaviksi ulkomaisiin lehtiin. Me myös arvioimme toisten kirjoittajien käsikirjoituksia. Kaikki tuo on yliopistoihmisten työtä, ja se tehdään julkisin varoin. Sitten yliopistot hankkivat aikakauslehdet (siis ostavat takaisin artikkelimme) kalliilla hinnalla, julkisin varoin. Ulkomaiset kustantajat keräävät voiton.

Tuolloin vuonna 2013 maalasin tekstiini mukaan sen kuuluisan norsunluutornin. Tieteellisessä julkaisemisessa se oikeasti onkin olemassa. Tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa aikakauslehdissä, joihin on pääsy vain tiedeyhteisön jäsenillä eli yliopistojen henkilökunnalla ja opiskelijoilla. Muut kansalaiset eivät niitä saa helposti käsiinsä. Vaatimukset avoimesta tieteestä ja julkaisemisesta ovatkin vahvistuneet. Yleisesti jo tunnustetaan, että verovaroin tehdyn tutkimuksen tulosten pitäisi olla avoimia.

Jos eivät kansalaiset pääse tiedelehtiin käsiksi, niin eipä tieto välttämättä ole tutkijankaan saatavilla. Yliopistojen kirjastot joutuvat hankkimaan tiedelehdet paketteina, joihin eivät aina kuulu ne kaikkein tärkeimmätkään lehdet. Esimerkiksi yliopistotutkija, dosentti Tommi Jantunen pettyi kun innostui etsimään uutta artikkelia, josta tutkijakollega tviittasi.

Niin, tviittaaminen. Yliopistot kehottavat tutkijoitaan some-näkyvyyteen, ja Akatemiakin pyytää hankeraportteihin tietoa siitä, miten usein tulokset ovat olleet esillä sosiaalisessa mediassa. Mutta miksi tviittaisimme uudesta artikkelistamme, kun lukija useimmiten pääsee linkistä vain maksumuuriin asti?

Monet ulkomaiset tiedelehdet ovat lisänneet mahdollisuuksia avoimeen julkaisemiseen. Artikkelin avoimeksi ostaminen maksaa kuitenkin kirjoittajalle (tai kirjoittajan laitokselle) paljon. Kaupallisten kustantajien ehdoilla ja voittotavoitteilla ei avoimuutta tosiaankaan pystytä kasvattamaan. Tiedelehtien huimat hinnat ja vuosittaiset korotukset ovatkin herättäneet huomiota. Suomen yliopistot neuvottelevat FinELib-konsortion kautta tiedelehtien hintojen kohtuullistamisesta ja avointen julkaisujen lisäämisestä. Neuvottelu Elsevier-kustantamon kanssa on ollut erityisen hankalaa. Elsevieriin kohdistunut käsikirjoitusten arviointiboikotti on toivottavasti antanut tukea neuvottelijoille.

Suomen yliopistot ovat perustaneet julkaisuarkistoja rinnakkaistallentamista varten. Yhä useampi tiedekustantaja sallii ”viimeistä edellisen” artikkeliversion rinnakkaistallentamisen yliopiston arkistoon. Tosin kaikki suomalaisetkaan kustantajat eivät toimi avoimen julkaisemisen periaatteiden mukaisesti. Meillä on useita tieteellisiä seuroja ja yhdistyksiä, jotka eivät salli lehdissään ilmestyneiden artikkeleiden rinnakkaistallennusta lainkaan. Niiden sietäisi tutustua selvityksiin, joiden mukaan avoimia julkaisuja ladataan enemmän kuin ei-avoimia ja niihin viitataankin useammin.

Helsingin yliopisto on perustamassa Helsinki University Press -tiedekustantamoa, jonka kaikki julkaisut ovat vapaasti verkosta saatavilla. Se ilmoittaa julkaisevansa myös tiedelehtiä. Enteileekö tämä uudenlaisia näkymiä kustantamiseen suomalaisessa yliopistomaailmassa? Kenties Suomen yliopistojen tulisikin ryhdistäytyä ja ottaa nykyistä vahvempi rooli laadukkaina tiedekustantajina.

Riitta Koikkalainen 27.11.2017
Hei,

Ja kiitos ajatteluttavasta puheenvuorosta. Muutamia mietteitä:

Tekstissä rinnastetaan kotimaisten tieteellisten seurojen kustantamat tiedejulkaisut yksioikoisesti kansainvälisten suurten kaupallisten kustantamojen kanssa, mikä antaa erheellisen kuvan kotimaisen tiedejulkaisemisen kentästä. Kotimaisissa tieteellisissä seuroissa ollaan hyvin tietoisia avoimen tieteen ja myös julkaisemisen hyvistä puolista, ja niitä myös kannatetaan jo yksin siitä syystä, että avoimen tieteen ja sitä myötä myös avoimen julkaisemisen ideaalit ovat perinteisiä tieteen tekemisen ideaaleja: tutkittu tieto kuuluu kaikille.

Se, että julkaisijat epäröivät asian äärellä johtuu rahasta.

Tieteelliset lehdet ja kirjat eivät synny itsestään. Julkaisualustasta riippumatta niiden tekemiseen tarvitaan resursseja. Suomalaisia tiedejulkaisuja tehdään pienillä budjeteilla. Esimerkiksi kotimaassa tehtävistä noin sadasta tiedelehdestä 70 % tehdään alle 20 000 euron vuosibudjetilla. Jos tästä lohkaistaan pois tilausmaksuista kertyvä tuotto ilman, että tilalle saadaan muita tulonlähteitä, kotimaisten tiedejulkaisujen kentällä käy kato. Ketä se palvelisi? Ei ainakaan suomalaista kulttuuria eikä yhteiskuntaa, saati yliopistoja. Ne saavat 13 % perusrahoituksestaan julkaisuista. Yliopistot ovat tienanneet ja tienaavat myös kotimaisilla julkaisuilla, joiden osuus on noin 7 % niiden kaikista vertaisarvioiduista julkaisuista.

Sähköiseen avoimeen julkaisemiseen siirtyminen tuo mukanaan sellaisia kustannuksia, joista painetun julkaisemisen kulttuurissa ei tarvitse olla huolissaan. Näistä pulmallisimpia ovat pitkäaikaissaatavuuden ja -säilytyksen järjestäminen sekä julkaisualustojen ylläpito ja kehittäminen. Monella tiedekustantajalla ei ole tarvittavaa tietotaitoa ratkaista näitä pulmia, eikä niillä ole myöskään rahaa ostaa palveluita ulkopuolelta.

Gaudeamuksen suojissa syntymässä oleva Helsinki University Press on yksi hieno askel kohti välitöntä avoimuutta. Tällä tiellä ovat jo pitkään kulkeneet Tampere University Press ja myös Lappi University Press.

Se, että jokainen organisaatio rakentaisi omat kanavansa ja tapaisuutensa, vaatisi tietenkin resursseja, jotka olisivat jostain toisesta tekemisestä pois. Toinen ja kansallisesti kattavampi sekä taloudellisesti edullisempi vaihtoehto voisi olla vaikka se, että yliopistot lähtisivät joukolla tukemaan kotimaisten tiedejulkaisujen välitöntä avoimuutta rahoittamalla Kotilava-konsortiota.

Kotilava (Kotimaiset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan) on Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) ja Kansalliskirjaston yhteinen projekti 2015–2017. Sitä on rahoitettu osana opetus-ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hanketta, joka on päättymässä vuoden 2017.

Kotilavan puitteissa on luotu kustantajien käyttöön kelpo työkalu toimittamiseen ja julkaisemiseen. Se julkaistiin käyttöön tammikuussa 2017 ja se kantaa nimeä Journal.fi. Hankkeessa on myös luotu ehdotus kotimaisten avointen tiedelehtien rahoitusmalliksi, ja sen toiminnan alkamisen kannalta tärkeitä neuvotteluja käydään juuri nyt. Tuoreimmat hankkeen kuulumiset löytyvät Jyrki Ilvan esityksestä Looking for commitment : Finnish open access journals, infrastructure and funding (http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2017112555067). Kansainvälisten tutkimusjulkaisujen avoimuutta edistetään osana kansallisia lisenssineuvotteluja (FinELib).

Kirjoittaja työskentelee Kansalliskirjastossa Kotilava-hankkeessa ja on Suomen tiedekustantajien liiton hallituksen jäsen

Anne Koivula 28.11.2017
Kiitos myös puolestani hyvästä pohdinnasta! Huoli kasvavista maksuista on oleellinen, mutta pienten toimijoiden käytännön haasteet jäävät keskustelussa varjoon. On harmillista, jos suomalaiset julkaisijat niputetaan samaan pahasuopaiseen kastiin kansainvälisten jättien kanssa. Seurojen ja yhdistysten tavoitteena ei ole tuottaa voittoa, vaan mahdollistaa toimintansa. On eri asia puhua kaupallisista jättitoimijoista, jolla on palkattua henkilöstöä markkinoinnista julkaisualustojen rakentamiseen, kuin pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivästä seuratoiminnasta tai muista voittoatavoittelemattomista toimijoista.

Erikoisalojen tai pienten kohderyhmien julkaisijoilta ei löydy helposti resursseja rakentaa toimivaa ja kannattavaa uutta rahoitusmallia entisen tilalle, saati omaa julkaisualustaa, vaan muutoksissa mukana pysyminen vaatii täällä pienten toimijoiden yhteistyötä, sopeutumista nopeisiin muutoksiin, uusien toimintamallien omaksumista ja lukuisien toimijoiden julkaisukulttuurien yhteensovittamista. Puhumattakaan monien seurojen muutosten vaatimista hankinnoista, kouluttamisesta, vapaaehtoistyöstä sekä muista käytännön haasteista, jotka kaikki vaativat taloudellisia ja ajallisia resursseja sekä monien altista henkeä.

Kotilava-hanke on jo ansiokkaasti osoittanut yhteishenkeä, mutta muutos ei tapahdu hetkessä. Kotilavan onnistuminenkin edelyttää kulttuuri- ja ajattelutapojen muutosta myös kentän muilta toimijoilta; mm. eri rahoittajilta, että ne alkaisivat tukea nykyistä vahvemmin kotimaista julkaisemista.

Edelleen tässä keskustelussa olisi hyvä huomioida se, että Suomessa kirjastot ja seurat ovat aina olleet hyviä yhteistyökumppaneita, ja kirjastoverkosto on edesauttanut seurojen ja yhdistysten julkaisujen saatavuutta ja löydettävyyttä - ja kirjastot ovat näin mahdollistaneet kotimaisen tutkimuksen avointa saatavuutta jo kauan.

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit omalla nimellä ovat tervetulleita