Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

18.5.2015

Onko suomalainen tiede huonoa?

Suomen tieteen tasoa on julkisessa keskustelussa ruvettu pitämään huonona. Toteamus tieteen tason laskusta on kuultu monelta taholta.

Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura järjestivät vuosi sitten keväällä seminaarin ”Suomen tiede nousuun!”. Katri Pajusola selostaa seminaarin keskustelua Suomen Akatemian verkkosivulla ja tiivistää, että ”2000-luvulla tieteen taso on Suomessa seurannut laskevaa käyrää verrattuna edellisen vuosikymmenen huippuvuosiin”. Pajusola käyttää Suomen tieteen tasosta jopa sanaa ”pahnanpohjimmainen”. Tässä taitaa olla kyse pohjoismaisesta vertailusta, vaikkakin vertailun kriteerit jäävät kuvaamatta. ”Huippututkimuksessa Suomi rämpii jäljessä”, on emerituskansleri Kari Raivio todennut samassa seminaarissa. Kirjoituksesta on pakko päätellä, että tässä Suomea verrataan kaikkiin muihin maihin.

”Suomen tieteen taso on vuodesta 2000 lähtien laskenut ja on edelleen laskusuunnassa”, sanoi Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri Image-lehden haastattelussa kuluvan vuoden helmikuussa. Jutun kirjoittaja Tuomas Sorjamaa tiivistää, että Teerin mielestä ei tieteen tason romahdukseen ole mitään yhtä erityistä syytä. Suomi on yksinkertaisesti vain pudonnut kelkasta, ja muut maat ovat menneet Suomen ohi.   

Tuula Teerin haastattelu ennakoikin jo tekstiä, jonka Elinkeinoelämän Valtuuskunta julkaisi maaliskuussa. Dekaani Arto Mustajoen yhdessä Teerin kanssa laatima ”Innovaatioiden perusta murenee” alkaa hätkähdyttävällä väitteellä: ”Suomen tieteen ja tutkimuksen taso on 2010-luvulla rapautunut.” Varsinainen teksti pääsee vauhtiin näin: ”Suomen tieteen ja tutkimuksen taso on rapistumassa.”

Pahnanpohjimmainen? Rämpii jäljessä? Romahdus? Pudonnut kelkasta? Muut maat menneet ohi? Murenee? Rapautunut? Rapistumassa?

Suomen Akatemian Tieteen tila 2014 -raportin mukaan ”Suomen tieteen taso on vakaa ja maailman keskitasoa parempi, mutta tällä vuosituhannella Suomi on selvästi jäänyt jälkeen monista OECD-maista. Ne maat, jotka 2000-luvun alussa olivat Suomen edellä, ovat säilyttäneet tai kasvattaneet etumatkaansa. Lisäksi useat verrokkimaat ovat ohittaneet Suomen.”

Tieteen vaikuttavuutta arvioidaan usein viittausindikaattoreiden avulla. Näin Akatemian raportissakin tehdään, ja siltä pohjalta Suomea myös verrataan muihin maihin. Bibliometriset viittausanalyysit kertovat, miten paljon suomalaisten tutkijoiden kirjoittamiin artikkeleihin on maailmalla viitattu. Akatemia käytti analyysissaan Thomson Reutersin Web of Science -viittaustietokantaa.

Web of Science ja muut vastaavat tietokannat ovat keskusteluttaneet tiedeyhteisöä jo pitkään. Myös Tieteen tila -raportissa kuvataan niiden käyttörajoituksia. Aineisto ei sisällä tieteellisiä kirjoja eikä artikkeleita toimitetuissa kokoomateoksissa. Vertaisarvioituja konferenssijulkaisujakaan siihen ei liiemmin sisälly, vaikka monilla aloilla konferenssit ovat tärkeitä tieteen tekemisen foorumeita. Aineisto ei ota huomioon kuin osan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen julkaisuista; humanististen alojen julkaisuista aineiston sanotaan kattavan noin puolet. Ja sen tiedämme jo vanhastaan, että kaikki kustantajat eivät edes halua ostaa kallista Web of Science -viittausindeksointipalvelua julkaisuilleen.

Tieteen tila -raportti on herättänyt tärkeää keskustelua. Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (1/2015) professori Osmo Kivinen ja tutkija Juha Hedman kritisoivat raporttia ja siinä käytettyjä menetelmiä. Bibliometristen indikaattoreiden käyttö antaa vain ohuen kuvan tieteen tasosta, ja kokonaisvaltaisempi näkemys olisi paikallaan. He esittävät omien laskelmiensa pohjalta, että suomalainen tiede on pikemminkin edistynyt koko 2000-luvun ajan. Vertaisarvioitujen suomalaisartikkeleiden määrä on kasvanut kansainvälisillä julkaisufoorumeilla. Acatiimi-lehdessä päätoimittaja Kirsti Sintonen tiivistää Kivisen ja Hedmanin kirjoitusta sekä sen Akatemialta saamaa vastinetta.

Onko toisten tutkijoiden kirjoituksiin viittaaminen jotenkin olennainen tieteenteon ilmenemismuoto? Kun me tutkijat kirjoitamme artikkeleita, ei erityisenä tavoitteenamme ole viitata alan parhaisiin julkaisuihin maailmassa. Yleensä viittaamme niihin, jotka liittyvät spesifisti juuri siihen, mitä olemme itse tutkimassa. Voimme myös viitata alan tunnettuihin auktoriteetteihin, joiden ajatukset eivät enää ole erityisen uusia mutta joihin nyt joka tapauksessa on kirjoittamistradition mukaan tapana viitata. Voimme myös viitata johonkin artikkeliin osoittaaksemme siinä heikon tutkimusasetelman, pinttyneen tulkinnan tai perusteellisen väärinymmärryksen. Mitä enemmän johonkuhun tutkijaan viittaamme, sitä enemmän muutkin häneen viittaavat, koska hänen julkaisunsa tulevat entistä varmemmin esiin tietokantahauissa. Onko runsaasti viitattu tiede siis erityisen hyvää ja vaikuttavaa?

On hyvä pohtia viittausanalyysien käytön perusteita. Vaikka monien tieteenalojen pääasiassa englanninkielisten julkaisujen viittausmääriä pystytäänkin mittaamaan, ei niiden pohjalta kannata tehdä kokonaisen kansakunnan tiedettä ja sen laatua koskevia päätelmiä.

Otto Auranen 19.05.2015
"Bibliometristen indikaattoreiden käyttö antaa vain ohuen kuvan tieteen tasosta, ja kokonaisvaltaisempi näkemys olisi paikallaan."

Kivinen ja Hedman kuitenkin harmillisesti tarjoavat vaihtoehdoksi toista "ohutta kuvaa" (=tieteellisen julkaisemisen määrää). Lisäksi Kivinen ja Hedman eivät suhteuta Suomen tieteellisten julkaisujen määrän kehitystä esim. tutkimustyövuosien tai tutkimus- ja kehittämismenojen volyymiin. Julkaisujen määrän kasvu voi yksinkertaisesti selittyä tutkimustoiminnan kasvulla eikä Kivisen ja Hedmanin olettamalla Suomen tieteen tason (laadullisella) nousulla.

Kuten Akatemian vastauksessa Kiviselle ja Hedmanille todetaan, Tieteen tila ja toisaalta K:n & H:n analyysi mittaavat eri asioita. Viittausindikaattorit mittaavat tutkimuksen vaikuttavuutta, usein suhteessa kunkin alan julkaisujen keskimääräiseen vaikuttavuuteen "maailmassa" (=Web of Science). Julkaisuvolyymit taas mittaavat tieteellistä tuotantoa ja tiedon kasvua "itsessään" mutta eivät ilmaise tutkimuksen vaikuttavuudesta tai tasosta kovinkaan paljon.