Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

29.3.2016

Verkko-opetus ei ole säästökeino

Maan hallituksen päättämissä osaamisen ja koulutuksen kärkihankkeissa on tarkoitus ”kehittää korkeakoulujen oppimisympäristöjä” mm. niin, että ”otetaan käyttöön digitaaliset oppimisympäristöt korkeakouluissa (verkkokurssit, tenttiakvaariot)”. Yliopistojen yhdeksi säästökeinoksi onkin ehdotettu verkko-opetuksen lisäämistä. Mihin kontaktiopetusta tarvitaan, kun luennot voisi viedä verkkoon?

Muutama vuosikymmen sitten luennot ja kirjatentit olivat ne tavallisimmat muodot yliopisto-opetuksessa. Jollekulle voi tulla mieleen, että niiden siirtäminen verkkoon ratkaisisi rahoituspulmat. Mutta yliopisto-opetus ei ole enää sellaista kuin ennen. Luennot ja kirjatentit ovat mukana edelleen, mutta nykyään opetus on monimuotoista: opiskelijat oppivat esimerkiksi ryhmissä ja projekteissa. Ja useilla aloilla digitaaliset oppimisympäristöt ovat jo kauan olleet luonteva osa opetusta ja oppimista. Pidin itse ensimmäisen verkkokurssini yhdessä yhdysvaltalaisen professorin kanssa vuonna 1997. Suomalaiset ja amerikkalaiset opiskelijaparit työskentelivät yhdessä (nykymittapuiden mukaan alkeellisten) FirstClass-chatin ja CUSeeMe-videopuhelun avulla, eikä väliin jäävä valtameri haitannut yhteydenpitoa. Tuolloin kansainväliset verkkokurssit olivat uutta; enää ne eivät ole.

Kannattanee palauttaa mieleen, mitä Suomen virtuaaliyliopistosta opittiin. Virtuaaliyliopisto oli yliopistojen yhteinen hanke, jota toteutettiin 2000-luvulla aluksi opetusministeriön ja sitten yliopistojen rahoituksella. Monilla aloilla ryhdyttiin järjestämään yliopistojen yhteistä verkko-opetusta, joka palvelee sekä perustutkinto- että vaihto-opiskelijoita.

Virtuaaliyliopistosta ja sen TieVie-kursseilta opimme, että hyvä verkkokurssi ei synny tyhjästä. Sen suunnittelu ja toteutus vievät usein enemmän aikaa kuin kasvokkaisopetuksen. Videoitu luento voi toki olla osa verkkokurssia. Harva luento kuitenkin säilyy ajankohtaisena edes yhtä vuotta. Tieto lisääntyy, syvenee, muuttuu ja jäsentyy. Luennosta tulee opetusta vasta silloin, kun uusin tieto kytketään tähänastiseen ja sisältö kontekstualisoidaan nykyhetkeen. Videoidun luennon jatkuva käyttö olisi mahdotonta.

Verkkokurssinkin tulee siis olla monimuotoinen ja sisältää monenlaista osallistumista. Opiskelijat toivovat itsenäisiä tehtäviä, ryhmätehtäviä, vertaiskeskustelua, mahdollisuutta analysointiin, kysymyksiin ja kriittiseen kommentointiin, henkilökohtaista kontaktia opettajiinsa sekä palautetta heiltä. Opiskelijat haluavat vuorovaikutteisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kaiken tämän suunnittelu ja toteutus verkko-opetukseen vaatii aikaa ja osaamista.

Opiskelijat eivät 2000-luvun virtuaaliyliopistossa tyytyneet luennon yksipuoliseen katseluun verkosta. Vielä vaikeammin he tyytyisivät siihen nyt, kun oma-aloitteinen toimijuus verkossa kuuluu kaikille elämänalueille. Laadukasta verkko-opetusta ei voi yliopistossa tuottaa halvalla, vaan siihen vaaditaan runsaasti työtä. Verkkokurssit ovat erinomainen opiskelutapa, mutta säästökeinoksi niistä ei ole.

Maria Fredriksson-Ahomaa 29.03.2016
Kiitos erittäin hyvästä kirjoituksesta!

Niina Nummela 29.03.2016
Erinomainen blogi, osui asian ytimeen!

Matti Lappalainen, TY 06.04.2016
Todella tärkeitä pointteja! Valitettavan usein lienee yhä niin, että laadukkaan verkko-opetuksen työmäärää ei osata ottaa huomioon opettajien työaikaa mitoitettaessa(mm. verkkokurssien suunnittelu, verkkotuutorointi, palautteen antaminen, vertaispalautteen organisointi). Kuten artikkelissa hyvin nostetaan esille, verkko-opetus on paljon muutakin (= lähinnä muuta!) kuin luentosalissa tehdyn taltioinnin laittamista verkkoon. TieVie-koulutuksissa näitä asioita mietti vuosina 2001-2007 n. 1200 yliopisto-opettajaa. Tämän kriittisen massan avulla monessa paikassa tehtiin mittavia digiloikkia ja yhteistyötä yli yliopistorajojen. Toivottavasti jotain vastaavaa pystyisimme tekemään tulevaisuudessakin.