Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Tommi Sottinen

Talousmatematiikan professori, Vaasan yliopisto, Professoriliiton hallituksen jäsen

29.5.2017

Avoin tiede

Avoin tiede on kohtalaisen uusi ylikansallinen muoti-ilmiö, tai ainakin puheenaihe.  Arvovaltainen aloite avoimelle tieteelle tulee, sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, EU:lta. Itse aloitetta en sitten ymmärräkään. En siis tarkoita että aloite on huono. En vain osaa lukea euta riittävän hyvin seuloaksenti EU:n papermimassasta olennaisen. Myös HERSC (Higher Education and Resesch Standing Committee), jonka jäsen myös Professoriliitto on, on kokouksissaan myös käsitellyt avointa tiedettä. Meillä Suomessa lienee Opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hanke, josta saa lisää tietoa sivulta avointiede.fi. Suomen akatemiakin on kirjoitellut avoimesta tieteestä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on julkaissut Avoimen tieteen ja tutkimuksen tiekartan 2014-2017.  

Oma yliopistonikin on ottanut kantaa avoimeen tieteeseen. Koska kyseessä ei ole virkamiesten virkamiehille ja poliitikoille kirjoittama ylevä periaate, vaan käytännön ohje, niin avoimen tieteen tarkoitus alkaa jo avautumaan minulle.  Samoin minulla alkaa olla aavistus, mikä tässä on oikein ongelma.

Oma kokemukseni avoimesta, tai pikemminkin suljetusta, tieteestä on kaikille tieteilijöille tuttu: julkaiseminen. Perinteisesti tutkimusartikkelin julkaiseminen tapahtuu niin, että käsikirjoitus lähetetään lehden päätoimittajalle, joka lähettää sen vertaisarviointiin. Vertaisarvioinnin pohjalta käsikirjoitus sitten hylätään tai hyväksytään. Jos se hyväksytään, niin tässä vaiheessa kustantaja herää ja vaatii tekijänoikeudet itselleen ja rahastaa kirjastoja ympäri maailman työlläni. Kustantajan rooli tässä touhussa on siis lähinnä rahastaa. Edes päätoimittajat eivät ole kustantajalla töissä, vertaisarvioijista nyt puhumattakaan.  

Yhden poikkeuksen edelliseen malliin tekee rahoitusalan lehdet, jotka vaativat käsikirjoituksen lähettäjältä rahaa ennen kuin ottavat sen käsittelyyn. Toinen poikkeus on open access, eli käsikirjoituksen tekijä maksaa siitä, että kustantaja julkaisee. Erilaisia  open access virityksiä on paljon, ja viime aikoina on syntynyt myös pahamaineisia open access -lehtiä, joiden vertaisarvioinnin taso on välillä vähintäänkin kyseenalaista. Jopa arvostettujen perinteisten kustantajien JUFO1-tason open access -lehdissä julkaistaan mitä sattuu.

Useiden muiden ongelmien lisäksi nykyisessä julkaisumallissa on se ongelma, että kustantajat ovat ruvenneet ahneiksi. En tiedä kuinka paljon yliopistomme kirjasto joutuu maksaamaan oikeuksista lukea tieteellisiä artikkeleita, mutta kuvittelisin sen olevan paljon, kun jopa Harvardin yliopisto on kitissyt hinnoista. Jos haluan lukea oman julkaisuni elektronisesti ilman yliopistoni lisenssiä, niin käypä hinta näyttää olevan 43.34 euroa lukukerralta. Olen tietysti imarreltu. Vaihtoehtoisesti olisin voinut maksaa aikoinani open accessistä kertamaksun 500 – 5000 euroa, jolloin koko maailmalla olisi oikeus nauttia ilmaiseksi hienoista kirjoituksistani.  

Tämä on yksi tulkinta avoimesta tieteestä: maksetaan kustantajille, jotta saamme jakaa omia töitämme avoimesti. Kustantaja kiittää.

Koska perinteiset kustantajat ovat ryhtyneet ahneiksi, on alalle tullut paljon uusia kustantajia. Nykyaikanahan tiedekustantaminen on helppoa, eikä vaadi minkäänlaisia pääomia: akateemiset tekevät kaiken työn kirjoittamisesta arviointiin ja itse painamisen voi ulkoistaa tai jättää kokonaan tekemättä. Luulisi siis hintakilpailun toimivan. Se ei kuitenkaan toimi. Syy on yksinkertainen. Kustantajaa ei nimittäin julkaisutoiminnassa ole sitten internetin ilmestymisen jälkeen tarvittu kuin yhteen ainoaan tarkoitukseen: prestiisin antamiseen.  Niin kauan kun perinteisillä julkaisijoilla on monopoli, tai ainakin merkittävä rooli, prestiisin jakamisessa, voivat ne olla juuri niin ahneita kuin haluavat. Uuden yrittäjän on vaikea saada prestiisiä, vaikka toimisikin kunniallisesti.

Lopuksi, jos haluamme edistää avointa tiedettä niin ettemme anna kustantajille avointa valtakirjaa rahastaa, niin käytännössä voimme tehdä tämän muuttamalla JUFO-luokitustamme. Suomi tuskin yksin voi taistella tässä kustantajia vastaan, mutta EU jo pystyisi. En tosin pidättele hengitystäni. Kustantajat eivät luovu taistelematta rahasammostaan eikä akatemia perinteisistä julkaisutavoistaan.  Veronmaksaja maksaa.

Mikael Skurnik 30.05.2017
Naulan kantaan!!!!

Joona Lehtomäki 30.05.2017
"En tiedä kuinka paljon yliopistomme kirjasto joutuu maksaamaan oikeuksista lukea tieteellisiä artikkeleita, mutta kuvittelisin sen olevan paljon, kun jopa Harvardin yliopisto on kitissyt hinnoista."

Vaasan yliopisto käytti 2015 kokoteksteihin (~artikkelit) 149 506 €. Vuosina 2010-2015 vastaava kokonaissumma oli 545 656 €.

Täällä lisää tietoa: http://rpubs.com/jlehtoma/280813

Joona Lehtomäki 31.05.2017
Tarkennuksena: Useiden kustantajien tapauksessa kokotekstiaineistot on niputettu yhteen muiden palveluiden (esim. viitetietokannat, e-kirjat) kanssa ja siten pelkkien artikkelimaksujen erottelu ei onnistu suoraan. Huomioiden kaikki kokotekstiaineistoihin viittavat tietueet,Vaasan yliopisto käytti 2015 kokoteksteihin (~artikkelit) 265 207 €. Vuosina 2010-2015 vastaava kokonaissumma oli 1150000 €.

Pertti Hurme 31.05.2017
Sattumalta kirjoitimme aiheesta juuri korkeaan laatuun pyrkivän mutta kirjoittajalle ilmaisen Open Access -aikakauslehden näkökulmasta: http://humantechnology.jyu.fi/archive/vol-13/issue-1/external-assessors-as-201creviewers201d-for-quality-assurance-of-open-access-journals/@@display-file/fullPaper/Hurme_Crawford_EICIntroduction_May2017.pdf

Pertti Hurme 02.06.2017
Kas tässä edellisen viestini pitkähkö verkko-osoite lyhyempänä: https://urly.fi/MRA