Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

27.2.2017

Yliopistojen autonomia ja universumin maksimaalisen ironian periaate

Kollegani Antti Rasila kehitteli aikoinaan universumin maksimaalisen ironian periaatetta.  Sen mukaan asiat tapahtuvat sillä tavalla että ironia maksimoituu. Vaikka tämä periaate onkin ilmiselvä paradoksi, näyttää se pitävän valitettavan hyvin paikkansa. Tämän nähdäkseen ei tarvitse mennä Amerikan politiikkaan. Erinomaisen esimerkin tarjoaa Suomen 2010 voimaan tullut fantastinen yliopistouudistus. Yliopistot saivat autonomian. Enää yliopistot eivät olleet valtion laitoksia vaan jotain aivan muuta.  

Erään tulkinnan mukaan Suomen yliopistot eivät ole enää osa julkista sektoria. Tätä tulkintaa  tukee ainakin se, että yliopistot voivat mennä konkurssiin ja se, että professorit eivät ole enää virkamiehiä. Miten lienee virkavastuun kanssa? Potkut näköjään voi kuitenkin helposti saada. Tämä lienee ollutkin koko uudistuksen tarkoitus.

Erään toisen tulkinnan mukaan Suomen yliopistot ovat osa julkista sektoria. Esimerkiksi EU:n komissio on linjannut, että Suomen yliopistot kuuluvat julkiseen sektoriin kieltäytyessään antamasta irtisanomistukea Euroopan globalisaatiorahastosta. Osataan sitä toki Suomessakin: kyky-sekoilun aikana yliopistot olivat osa julkista sektoria ajoittain, ajoittain eivät olleet.  

Nähtävästi on niin, että yliopistot ovat osa julkista sektoria tai sitten eivät ole aina niin kuin se vain valtaapitäville sopii.

Tilastokeskuksen näkemys on selvä: yliopistot kuuluvat valtiosektoriin. Tilastokeskuksen perustelu on on että "voittoa tavoittelematon organisaatio on julkinen, mikäli julkinen hallinto sekä kontrolloi että pääasiallisesti rahoittaa sitä.'' Tämä varmasti pitään paikkansa, ainakin kontorollin kohdalta. Yliopistot lienevät valtion torppareita: täysin valtion kontrollissa kaikilla velvollisuuksilla vailla mitään oikeuksia, mutta autonomia on.

Miten sitten autonomia totetutuu tässä uudessa fantastisessa vuoden 2010 jälkeisessä tilassa? Nähdäkseni juurikin universumin maksimaalisen ironian periaatteen mukaisesti: huonommin kuin ennen autonomiaa.

Keskeinen autonomian piirre lienee se, että saa itse valita raaka-aineensa. Kirjoitan raaka-aine enkä asiakas. Yliopistojen asiakas on OKM. Yliopistolain 36 § sanoo yksiselitteisesti, että "opiskelijat ottaa yliopisto'' ja että  "yliopisto päättää opiskelijavalinnan perusteista''.  Selvästikään OKM ei välitä tästä lakiin kirjatusta autonomiasta. Kuten Maarit Valo professoriblogissaan 23.1.2017 toi ilmi, OKM suunnittelee ylioppilastutkinnon entistä vahvempaa käyttöä korkeakoulujen opiskelijavalinnan perusteena. Asia on ollut paljon esillä muuallakin. Keskeisin syy haluta muuttaa opiskelijavalintaa lienee välivuosien kitkeminen ja tätä kautta valmistuneiden nuorentaminen. Tämä on periaatteessa kai ihan hyvä tavoite, ja demokraattis-demografisista syistä ainoa tapa parantaa huoltosuhdetta:  eläkeiän nostaminen onnistuu vasta vuonna 2038. Valitettavasti en ole juurikaan, Valon kirjoitusta lukuun ottamatta, nähnyt kenenkään huomaavan tässä mitään ongelmaa yliopistojen autonomian kannalta.  Itse asiaan, siihen pitääkö sisäänotossa käyttää ylioppilaskirjoituksia vai valintakokeita, en ota tässä henkilökohtaisesti kantaa.  Ainoa kantani on se, että autonominen yliopisto päättää asiasta itse.

Yliopistojen autonomia on tietysti sikäli vitsi, että yliopistoilla on vain yksi asiakas: OKM. Jos asiakas haluaa jotakin, vaikkapa sisäänottoa ylioppilaskirjoitusten perusteella, niin asiakas saa mitä haluaa, koska muita asiakkaita ei ole. Alleviivatakseen valtaansa asiakas on muuttamassa rahanjakomalliaan suuntaan, missä "koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden'' osuus kasvaa 28 prosenttiin aiemmasta 25 prosentista. 

Nykyinen yhden asiakkaan malli on mahdoton autonomian kannalta. Asiaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu, joka ratkaisisi myös sisäänotto-ongelman: yliopistot laajentavat asiakaspohjaansa opiskelijoihin.

Pekka Pihlanto 27.02.2017
Hyvä kirjoitus. Toteaisin täydennyksenä, että OKM on paitsi asiakas, myös pääomistaja/-rahoittaja. Omistaja määrää, joten autonomiasta puhuminen on tosiaan pelkkää sanahelinää.