Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

8.6.2023

Yliopistojen rahoitus ja kannustimet

Yliopistouudistus 2010 antoi yliopistoille laajan autonomian, minkä oli määrä lisätä yliopistojärjestelmän toimivuutta, tehokkuutta ja työnjakoa. Ajatuksena oli, että yliopistot kykenevät nyt vastaamaan joustavammin yhteiskunnan tarpeisiin. Autonomian vastinpariksi muodostettiin yliopistojen rahoitusmalli, jonka tehtävänä oli ohjata yliopistoja tuottamaan suoritteita, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa. Näitä ovat mm. tutkinnot, opintopisteet, julkaisut ja ulkoinen rahoitus.

Idea ei ole paperilla järjetön. Yliopistojen radikaalisti lisääntynyt riippumattomuus edellytti tuekseen ohjausmekanismia, joka varmistaa, että yhteiskunta saa jotakin vastineeksi yliopistoille ohjatuista kahdesta miljardista eurosta. Ottaen huomioon yliopistoväen luovuuden, muut vaihtoehdot olisivat ministeriön kannalta vähintäänkin riskipitoisia.

Rahoitusmalliin on kuitenkin kohdistettu perusteltua kritiikkiä. Ongelmat piilevät sen logiikassa. Kysymys on kannustimista, joiden kautta rahoitusmalli jalkautuu toiminnaksi. Ne ovat vinoutuneet ja pahimmillaan vahingollisia.

Rahoitusmalli määrittelee kullekin suoritteelle arvon. Näiden ”hintojen” avulla voidaan laskea, miten paljon yliopistolle osoitetaan valtionrahoitusta. Ajatus on, että yliopistot painottavat tavalla tai toisella sellaisia toimintoja, jotka parantavat niiden asemaa rahoitusmallissa. Käytännössä tämä edellyttää, että yliopistot vyöryttävät kannustimet alemmalle tasolle niille, jotka ovat vastuussa suoritteiden tuotannosta.

Näin on tapahtunutkin. Kaikki yliopistot ovat siirtäneet rahoitusmallin tai sen elementtejä alemmille tasoille pakottaen samalla tiedekunnat ja laitokset kilpailemaan samoista resursseista.

Rahoitusmalli on toiminut yhdestä katsantokannasta kaavaillusti. Lähes kaikki yliopistot ja tiedekunnat ovat lisänneet mitattujen suoritteiden tuotantoa. Samalla yliopistoista on tullut tehokkaampia suoritteiden tuottajia, sillä yliopistouudistuksen jälkeen yliopistojen reaalinen rahoitus on supistunut yli 20 %. Ilmiön johdonmukaisuus viittaa siihen, että yliopistot ovat reagoineet kannustimiin uudistuksen toivomalla tavalla.

Ylläsanottu antaa kuitenkin vain osittaisen kuvan kehityksestä. Ei riitä, että suoritteille asetetaan hintoja vaan hintojen tulisi myös heijastaa suoritteiden arvoa. Muuten hintojen ohjausvaikutus vääristyy. Tässä malli epäonnistuu, millä on vakavia vaikutuksia sen toimintaan.

Rehtorin näkökulmasta on kannattavaa kohdistaa resursseja sellaisiin yksiköihin, joiden tuotosta rahoitusmalli arvostaa – ja kääntäen, pois sellaisilta aloilta, jotka pärjäävät suhteellisesti huonommin rahoitusmallissa. Tämä mekanismi ohjaa koko järjestelmän dynamiikkaa jo siksikin, että yliopistot ovat vyöryttäneet mallin alaspäin. Ongelma on, että tieteenalojen erot rahoitusmallissa ovat varsin merkittäviä. Esimerkiksi humanististen alojen tutkimuksen tuottavuus on oleellisesti lääketiedettä ja tekniikkaa matalampi. Tämä johtuu ennen kaikkea alojen julkaisukäytänteiden eroista, mitä rahoitusmalli ei lainkaan huomioi. Vastaavasti ulkoisen rahoituksen saatavuudessa ja koulutuskustannuksissa on merkittäviä tieteenalakohtaisia eroja.

Tästä seuraava hankaluus on, että rahoitusmalli kannustaa samankaltaisiin tieteenalavalintoihin kaikissa yliopistoissa. Käytännössä tämä näkyy joidenkin tieteenalojen vaikeutuvana rahoitustilanteena koko maassa. Yksipuolistavat kannustimet ovat aito vaara myös siksi, että rahoitusmallin tieteenalaerot ovat satunnaisia eivätkä missään järjellisessä mielessä heijasta tieteenalojen arvoa yhteiskunnalle. Siksi on pidettävä oikeastaan yllättävänä, että yliopistot eivät ole yksipuolistuneet hallitsemattomasti. Tämä johtunee ennen kaikkea OKM:n tutkintotavoitteista, jotka sementoivat järjestelmän. On oma ironiansa siinä, että rahoitusmallin vinouttavat kannustimet eliminoituvat yliopistojen autonomiaa rajoittavien tutkintotavoitteiden ansiosta.

Kolmas tärkeä rahoitusmallin toimintaa määrittelevä seikka on sen nollasummapeliolemus. Yhden yliopiston voitto on toisen tappio ja kääntäen, toisen tappio on yhden voitto. Asetelma on kansainvälisesti poikkeuksellinen ja merkitsee melko äärimmäistä kilpailua yliopistojen välillä. Vaikka kilpailu tehostaa yliopistojen toimintaa, sillä on myös kielteisiä vaikutuksia.

Välittömin ongelma on puuttuvat kannustimet yhteistyöhön. Se on hankalaa tilanteessa, jossa kaikki eivät voi voittaa. Tämä on nähtävissä esimerkiksi tohtorikoulutuksen kansallisten yhteistyöelinten vaikeuksina. Myös yliopistorajat ylittävän koulutuksen toteutuksessa on ollut haasteita, mitä yritetään korjata rahoitusmallin uusilla kannustinelementeillä.

Nollasummapelipiirre aiheuttaa myös sen, että malli ei niinkään suosi tehokkaimpia yliopistoja tai yksiköitä vaan niitä, jotka parantavat tehokkuuttaan eniten. Koska kokonaisrahoitus on kiinnitetty, sellaisten yliopistojen rahoitusosuus pienenee, jotka kasvattavat tuottavuuttaan muita vähemmän riippumatta siitä, kuinka tuottava se on ollut alun perin. Kenties paradoksaalisesti tämä piirre suosii niitä yliopistoja, joilla on ollut eniten parantamisen varaa toiminnassaan.

Kenties huolestuttavin rahoitusmallin piirre on kuitenkin sen idea yliopistosta. Kannustinten toimivuus nojaa ajatukseen, että rehtorit vyöryttävät ne alaspäin heille, jotka tekevät tuloksen. Tämä logiikka on epämukava useammastakin syystä. Ensinnäkin mitattavien indikaattorien tulee aidosti heijastaa sitä lisäarvoa, jota yliopisto yhteiskunnalle tuottaa, jotta niiden seuraukset olisivat järkeviä Tämä ei ole harmiton vaatimus, sillä mittarit, kuten tutkinnot ja julkaisut, eivät ole todellisia suoritteita vaan nimensä mukaisesti ainoastaan indikaattoreita niistä asioista, jotka ovat arvokkaita – tieto ja valistus. Pahimmillaan vahvat kannustimet kääntyvät tarkoitustaan vastaan. Ei ole kaukaa haettua, että tutkintotavoitteet liudentuisivat tai että julkaisupistejärjestelmää peluutettaisiin parhaan taloudellisen tuloksen saavuttamiseksi.

Toiseksi, taloudellisten kannustinten ja kilpailun korostumisella on taipumus siirtää katveeseen sellaisia ylipistoihanteita kuin totuudentavoittelu, kollegiaalisuus tai vastuuntunto. Kyynistyvä ilmapiiri ei luo mielikuvaa yliopistoista paikkana, jossa voi omistaa työuransa ihmistä suuremmalle asialle. Jos henkilöstö lakkaa uskomasta tehtäväänsä, yliopisto on muuttunut perustavaa laatua olevalla tavalla. Tämä lienee eräs niistä syistä, miksi yliopistojen kilpailuun perustuva rahoitusmalli on kansainvälisesti varsin poikkeuksellinen.

Jussi Heikkilä 08.06.2023
Erinomainen kirjoitus, kiitos Hannu!

Mitä pitäisi tehdä asian korjaamiseksi? Avataanko yliopistolaki?