Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

7.3.2022

Geopolitiikan synkkä paluu

Saimme hiljattain kuulla, miten presidentti Putinin johtama Venäjä oli koonnut asevoimia lähelle Ukrainan rajaa, pitänyt sotaharjoituksia sekä laajentanut harjoituksia myös Valko-Venäjälle. Samaan aikaan Venäjän johto alkoi esittää lännelle uhkavaatimuksia mutta kiisti pyrkimyksensä sotaan. Kiinassa päättyneiden olympialaisten jälkeen sitten tapahtui Euroopassa jotakin, minkä monet meistä luulivat jääneen historiaan. Venäjän joukot hyökkäsivät maalta ja ilmasta itsenäisen Ukrainan kimppuun omalta alueeltaan ja pian myös Valko-Venäjän kautta rikkoen näin kansainvälisen oikeuden suvereniteettiperiaatetta. Putinin tavoitteeksi on tulkittu suurvalta-aseman palauttaminen, mihin liittyy myös territorioiden ja rajojen muutoksia. Tämä nähtiin aiemmin jo Krimin valloituksen yhteydessä. Rajat eivät ole vain neutraaleja linjoja vaan prosesseja, jotka muotoutuvat ja saavat merkityksensä psykologisen ja fyysisen kamppailun tuloksena. Ukrainankin rajat ovat olleet historian kuluessa monta kertaa muutoksessa.

Putinin Venäjällä televisio on keskeinen informaatiokanava, josta asukkaat saavat tietoa. Televisio on tiukasti valtion kontrolloima ja kansalaisille välitettävä tieto tarkkaan seulottua. Venäjän tutkija Paul Goode analysoi Putinin joulukuusta alkaen esittämiä uhkavaatimuksia viiden venäläisen mediakanavan uutisoinnissa. Goode jäljitti sodan oikeuttamisessa käytettyjä perusteluja seuraamalla tiettyjen avainsanojen käyttöä medioissa. Putinin esittämät argumentit Ukrainaan hyökkäämiselle eli ”kansanmurha”, ”separatistiterritorioiden” suojelu, ”erikoisoperaatio”, jne. ilmestyivät agendalle varsin pikaisesti. Niiden käytössä ei siis ollut tutkituissa medioissa pitkää jatkumoa. Jo tammikuun puolivälissä venäläinen mediayleisö oli Gooden mukaan viritetty sotaa varten. Natoon sekä Yhdysvaltoihin liitetyt turvallisuushuolet korvautuivat medioissa Ukrainalla. Olemme juuri saaneet kuulla, että esimerkiksi ”sota” ja ”invaasio” -sanojen käyttämisestä voi seurata Venäjällä pitkä vankeustuomio. Sen sijaan tulisi puhua ”erikoisoperaatiosta” ja ”Ukrainan vapauttamisesta natseista”. Putinin historiapoliittisen retoriikan mukaan Ukraina ei ole edes oikea valtio vaan osa Venäjän imperiumia.

Tällainen kielen (ja mielen) sisältöjen kontrollointi aiheuttaa globaaleissa yhteyksissä toimivalle poliittisen maantieteen ja rajojen tutkijalle suoranaista pahoinvointia. Olen vuosikymmenien ajan opettanut ja tutkinut poliittisen maantieteen alaan kuuluvia kysymyksiä, muun muassa territorioiden ja kansakunnan rakentamista (Nation-Building), territorioiden ja poliittisten rajojen muuttuvia merkityksiä, nationalismin eri muotoja ja geopolitiikkaa. Poliittisen maantieteen lähtölaukauksena pidetään saksalaisen Friedrich Ratzelin 1900-luvun vaihteessa julkaisemaa Politische Geographie -teosta. Monet hänen tarkastelemistaan asioista ovat jääneet pysyvästi poliittisen maantieteen avainteemojen joukkoon. Tällaisia ovat muun muassa kysymykset valtion ja poliittisten rajojen luonteesta. Ajan hengen mukaisesti Ratzel piti valtiota ikään kuin elävänä organismina. Kaikki dynaamiset valtiot pyrkivät hänen mukaansa laajentamaan elintilaansa (Lebensraum) ja hakeutumaan helposti puolustettavissa oleville rajoille. Teoksessa olivat esillä myös luonnollisen ja keinotekoisen rajan käsitteet. Luonnollisia rajoja on perusteltu historialla, kielellä ja luonnonoloilla. Laajenemaan pyrkivät valtiot haluavat usein ulottaa ”luonnollisen rajansa” naapurin territorioon. Luonnollisia rajoja ei tietysti ole olemassa siinä mielessä, että kaikki poliittiset rajat ovat sopimuksia. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tällaiset suvereeneja valtioita haastavat ajatukset muuttuvista tai laajenevista territorioista ja rajoista ovatkin arveluttavia. Aiemmassa blogissani mainitsin myös suomalaisten tutkijoiden hahmotelleen jatkosodan aikana ”luonnollisia rajoja” Suomelle. Samoja kaikuja todistamme nyt itänaapurimme Suur-Venäjän haikailussa. Geopolitiikka-termin otti puolestaan käyttöön ruotsalainen Rudolf Kjellen 1900-luvun taitteessa, mutta 1920- ja 1930-luvuille sijoittuneen termin kukoistuskauden ja Hitlerin Saksan Lebensraumin laajentamiseen liittyneiden hirmutekojen myötä se jäi syrjään toisen maailmansodan jälkeen.

Ukrainan sodan yhteydessä on arvioitu Putinin motiiveja. Venäjä ylläpitää etupiiriajattelua ja mielikuvia ulkoisesta vaarasta, joka uhkaa venäläistä identiteettiä ja arvoja. Korona-ajan eristäytyminen ja sen psykologiset seuraukset, jopa pitkän vallassaolon mahdolliset neuropsykologiset seuraukset on nostettu viime päivinä esille Putinin aivoituksia pohdittaessa. Pitkän linjan jäljittäminen Putinin tekemisissä lienee kuitenkin järkevämpi toimintatapa. Geopolitiikka on tullut takaisin. Hänhän on todennut Neuvostoliiton hajoamisen olevan 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi ja on jo kauan kyseenalaistanut Ukrainan valtion olemassaolon. Putinin monien sotien ja euraasialaisen alueen propagandistien (mm. Aleksandr Dugin) vaikutuksen myötä voidaan puhua geopolitiikan paluusta ja siihen liittyen myös historian väärinkäytöstä. Marcel van Herpen kirjoittaa Putinin sodat -teoksessaan, että Putinilla on ollut pyrkimyksenä oikeuttaa ja vakiinnuttaa omaa valtaansa sekä ottaa askeleita kohti imperiumin paluuta. Euraasian unioni -projektin keskeinen tavoite on ollut estää Ukrainaa muodostamasta läheisiä suhteita Euroopan unioniin sekä NATOon sekä palauttaa ”epävaltio” ”lopullisesti” Venäjän ja Euraasian unionin vaikutuspiiriin.

Francis Fukuyama pohtii Identiteetti-kirjassaan thymoksen ongelmaa. Thymos on hänen mukaansa se osa sielusta, joka kaipaa tunnustamista. Tieteentutkimuksesta tiedetään, että tutkijoitakin motivoi tieteellistä ajattelua ja omaa alaa kehittävien tulosten saavuttaminen ja tietysti myös tunnustukset. Tämä ilmiö liittyy yleisemminkin sosiaalisten yhteisöjen toimintaan. Fukuyama muistuttaa, että marginalisoidut ryhmät ja kokonaiset valtiotkin voivat tuntea itsensä aliarvostetuksi. Osassa venäläistä mediaa pyritään antamaan kuva, että ukrainalaiset halveksivat venäläisiä. Isothymia tarkoittaa Fukuyaman mukaan vaatimusta saada arvostusta yhtäläisesti muiden ihmisten kanssa. Megalothymia on puolestaan halu tulla tunnustetuksi ylivertaisena. Siihen liittyy isojen riskien ottaminen ja suunnattomiin kamppailuihin osallistuminen, koska niiden myötä voi tulla tunnustetuksi ylivoimaiseksi.  Tämä ajattelu voi tuottaa sekä sankareita että tyranneja. Esimerkkinä mainitut Caesar ja Hitler johdattivat yhteiskuntansa tuhoon ja diktatuuriin. Putin näyttää olevan sankaruuden sijasta ajautumassa samalle tuhoisalle kaistalle.

Tätä kirjoitettaessa jo 7000 venäläistä tutkijaa on oman turvallisuutensa uhallakin allekirjoittanut nimensä sotaa vastustavaan adressiin. Viime lauantain Helsingin Sanomissa 50 Suomessa toimivaa venäläistutkijaa vetosi rohkeasti Ukrainan sodan lopettamiseen välittömästi. Maantieteilijänä en voi tällä hetkellä muuta kuin tuntea myötätuntoa oman alani Venäjällä toimivia kollegoja kohtaan. Liikkumatila kriittiselle tutkimukselle kapenee. Perinteikkään Venäjän maantieteellisen seuran puheenjohtajana on nimittäin jo vuodesta 2009 alkaen toiminut puolustusministeri Sergei Shoigu ja seuran hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2010 alkaen presidentti Putin. Tämä kertoo tietysti maantieteen/geopolitiikan merkityksestä näille herroille. He ovat suuressa vastuussa siitä, että Ukraina on joutunut barbaarimaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Helena Halmari 07.03.2022
Erinomainen kannanotto.