Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

29.8.2022

Tutkijanuran rakentumisen pullonkauloja

Tutkijanuran ongelmat ja urapolkujen tehostaminen ovat olleet jo pitkään esillä yliopistoihin liittyvissä keskusteluissa. Viime viikolla Raija Pyykkö tarkasteli Professoriblogissa urapolkujen arviointiin liittyviä ongelmia eli käytännössä niiden onnekkaiden tutkijoiden tilannetta, jotka ovat päässeet kiinni professuuriin etenevään neliportaiseen urapolkuun tai saaneet tenure track -tehtävän. Tutkijoiden urapolut ovat yliopistokeskustelussa miltei pysyvästi esillä, koska eri rahoitusmuotojen ja jatko-opintojen piiriin pyrkii jatkuvasti uusia tutkijanalkuja ja koska uramallit vaihtelevat jonkin verran eri korkeakouluissa. Kuten Pyykkö toteaa, professorin urapolku on kuitenkin käytössä kaikissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 tohtorin tutkintoon tähtäsi Suomessa yli 18 000 opiskelijaa. Luultavasti suurin osa heistä tähyilee myös tutkijanuralle. Eri tieteenalojen vetovoimassa ja rekrytointikapasiteetissa lienee suuriakin eroja. Sosiologit ovat todenneet, että lupaukset ovat sosialisaation tärkeitä ainesosia. Tutkijanuralle tähtäävä tai varsinkin tutkimustyöhön aktiivisesti hankkiutunut (tai houkuteltu) noviisi ajattelee luultavasti usein, että tekeillä oleva tai jo valmistunut väitöskirja on lupaus edessä häämöttävästä tutkijan urasta. Onhan tutkijan pitänyt jo väitöskirjaa tehdessään mukautua monellakin tapaa oman alan ja yleisemminkin tieteellisen toiminnan käytänteisiin. Pääsy tutkijantehtäviin ja jatkotutkimusrahoitus ovat kuitenkin yhä kovenevan kilpailun takana ja jokainen urapolun kulkija ei päädy professuuriin.

Yliopistojen uusi rahoitusmalli korostaa suoritettuja tutkintoja, tähtää opintojen yhä tehokkaampaan aikataulutukseen sekä pyrkii vaikuttamaan tutkimuksen puitteisiin ja julkaisemisen muotoihin. Vuosien 2021–2024 rahoitusmallissa suoritettujen tohtorintutkintojen painotus on hieman laskenut (9 % >8 %) mutta julkaisujen painoarvo on noussut (13 % > 14 %). Malli korostaa avointa julkaisemista. Kansainvälisen kilpaillun tutkimusrahoituksen osuuden korostuminen mallissa pakottaa yliopistojen johdon, tutkimusyksiköt ja yksittäiset tutkijatkin kehittelemään uusia strategioita, jotka auttaisivat rahoitusten saamisessa.

Olen seurannut jo vuosia mielenkiinnolla tutkimusrahoitukseen liittyviä Twitter- ym. keskusteluja. Esimerkiksi Suomen Akatemian hauista saamistaan arvioinneista ”avautuneiden” hakijoiden kokemukset osoittavat vuosi toisensa jälkeen, että jotakuinkin samoilla arviointipisteillä saattaa joutua kummalle puolelle rahoitetaan/ei rahoiteta -rajaa tahansa. Ei ole yllätys, että hauissa rahoitusta vaille jääneet ovat keskustelussa enimmäkseen äänessä. Silti monet kommentit osoittavat, että raja on paljon häilyvämpi kuin tutkijan saama suoraviivainen päätös antaa olettaa. Paneelien arvioitsijoiden ja rahoituspäätöksiin osallistuvien toimikuntien jäsenten omat painotukset, kenties myös heidän omaa alaansa kohtaan tuntemat sympatiat, voivat vaikuttaa asiaan. Mielenkiintoinen esimerkki tutkijanuran kehittämiseen liittyvästä proaktiivisesta toiminnasta on Itä-Suomen yliopiston aloite palkata akatemiatutkijan rahoitusta vaille jääneitä mutta haussa hyvin menestyneitä hakijoita. Tämä on oiva keino pehmentää nykyisin hyvin jyrkkää rajaa rahoitusta saavien ja sitä vaille jäävien välillä. Se on myös hyvä keino tukea tutkijoiden urapolkuja.

Vaikka urateema on tänä päivänä entistä tärkeämpi, keskustelu on toisinaan vaikuttanut varsin stereotyyppiseltä siinä mielessä, että yhtä ja ainoaa oikeaa tutkijanuran mallia ei ole varsinaisesti olemassakaan. Aloittelevan tutkijan eteneminen akateemisilla portailla alkaen erilaisista tutkijantehtävistä ja päätyen lopulta professoriksi tutkintojen ja laajemman tutkimustoiminnan kautta on toki se ideaaliputki, jota useimmiten ajatellaan. Siihen liittyviin ongelmiin (esimerkiksi jatkuvat pätkätyöt, tutkimusrahoituksen epävarmuus, ilman rahoitusta jääminen hyvistä arvioista huolimatta tai erilaiset perhetilanteet) pohditaan vuodesta toiseen ratkaisuja.

Tutkijanuraa ja siihen vaikuttavia tekijöitä voidaan myös ajatella koko työuran mittaisena ”projektina” monine siihen vaikuttavine rakenteellisine tekijöineen. Edesmennyt sosiologi Erik Allardt pohdiskeli muistelmateoksessaan ihmisen elämänkaaren muotoutumiseen vaikuttavia tekijöitä ja korosti sattuman, konventioiden (”sovinnaistapojen”) ja päätösten merkitystä. Tutkijanurasta ja tutkijan työssä menestymisestä puhuttaessa on tarpeen laajentaa Allardtin luetteloa. Tutkijan henkilökohtainen motivaatio ja osaaminen lienee aina keskeinen menestyksen taustatekijä. Yleisemmät elämänkulkuun vaikuttavat asiat, kuten sosiaaliset suhteet ja verkostot, terveys tai sairaudet vaikuttavat myös oleellisesti paitsi elämänkaaren, myös työurien rakentumiseen.

Hyvä ajoitus on myös tärkeä. Tutkijaksi pyrkivän tulee olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Avoimet tutkijan tehtävät, perinteisistä professuureista puhumattakaan, voivat tulla oman uravaiheen kannalta auki juuri oikeaan tai aivan väärään aikaan. Oman tutkijanurani aloitus on oiva esimerkki. Valmistuttuani pohdin jatko-opintoja mutta tutkijanpaikat olivat tuolloinkin kortilla. Olin jo valmistautumassa paikkakunnan vaihdokseen, kun eräänä aamuna ovikello soi kello seitsemän. Oven takana seisoi alani professori, joka kyseli kiinnostustani uuteen tutkimusapulaisen tehtävään. Tästä lähti liikkeelle yliopistourani, joka kesti yhtäjaksoisesti yli 42 vuotta.

Nykyisissä tenure track -tehtävissä ajoituksen keskeinen kysymys liittyy tutkijan kykyyn pitää kiinni sovituista tavoitteista ja aikatauluista. Oman tutkimusyhteisön luonne on myös usein merkittävä tekijä uran kannalta: onko yhteisö eteenpäin pyrkivä ja dynaaminen motivaationlähde, laiskansutjakan työkulttuurin hallitsema lupsakka kahvitteluyhteisö vai jotakin siltä väliltä? Tutkimusyhteisöjen luonteen muodostumisessa professoreilla on erityisen paljon vaikutusta rahoituksen hankkijana, ohjaajana, mentorina, kontaktien avaajana, jne.

Suomen Akatemia jakaa vuosittain palkinnon tieteellisestä rohkeudesta. ”Onni suosii rohkeaa”, sanoo tunnettu kansanviisaus. Wisconsinin yliopiston hiljattain 91-vuotiaana kuollut professori Yi-Fu Tuan pohti onnen merkitystä uransa kannalta. Hän tunnisti monta onnekasta tapahtumaa ja valintaa, jotka muovasivat hänen urakehitystään. Tuan arvioi, että luultavasti harva tutkija on valmis myöntämään onnen merkityksen urallaan, koska sen korostaminen tavallaan vesittää tutkijan aktiivista toimijuutta urakehityksen kannalta. Onnen merkityksestä voidaan tietysti olla montaa mieltä urakehityksen pullonkaulojen selvittämisessä. Itse kullakin lienee tästä omakohtaisia positiivisia tai negatiivisia kokemuksia tutkimusrahoitusten, tutkimustehtävien tai pysyvien virkojen saamisessa. Varmasti on niitäkin tutkijoita, joiden kokemusten perusteella Klamydia-yhtye luonnehtii em. kansanviisautta osuvammin kilpailuhenkistä nyky-yliopistoa laulaessaan, että ”onni suosii kusipäitä, tuuri halii juuri näitä”…

Jukka Westermarck 29.08.2022
Hyvä ja tärkeä kirjoitus. Viitaten Akatemiatutkijan tehtävän tärkeään roolin useiden (useimpien ?) nuorten tutkijoiden uraportaana post-doc kaudesta itsenäiseksi tutkijaksi, olemme yrittäneet kiinnittää huomiota siihen erittäin isoon valuvikaan että yliopistoilla ei ole mitään vastuuta akatemiatutkijoiden uran jatkosta kauden jälkeen. Nyt kun kausi onnettomasti lyhennettiin 4 vuoteen, mahdollisuudet antaa riittävät näytöt avoimien paikkojen hauissa pärjäämiseen heikentyivät edelleen. Olemmekin ehdottaneet mallia jossa yliopistot eivät vain suostu ottamaan akatemiatutkijan rahoitusta vastaan, vaan samalla sitoutuvat kauden päätteeksi arvioimaan tutkijan omalle urapolulleen: https://yle.fi/uutiset/3-12412932 ja https://tiedeedella.blogspot.com/2022/04/nuorten-tutkijoiden-rahoitusuudistus.html