Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Helmi Järviluoma-Mäkelä

Kulttuurintutkimuksen professori, Itä-Suomen yliopisto, Vuoden Professori 2019

30.9.2020

”Lue kyniikan kyselemättä”

Olen viettänyt viikon kirjojen ympäröimänä. Tietokirjat ovat kaatuneina kasoina eteisen lattialla, lyriikka huojuu keittiön pöydällä. Kaunokirjat sain eilen syvää tyydytystä tuntien lähes aakkostettua olohuoneen hyllyyn. Välimallin kirjoille pitää miettiä oma paikka.

Jokainen, joka on muuttanut pienempään huoneistoon omakotitalosta, jossa luuli viettävänsä lopun elämäänsä, tietää mistä puhun. Tai ei ehkä sittenkään.

Kuuden vuoden ajan ovikellomme nimittäin soi joka päivä kello kolmetoista: ”Minä täällä, posteljooni Petkonen. Toin teille taas paketillisen kirjoja.”  Posteljooni teki lopulta kanssamme laittoman sopimuksen. Mieheni nikkaroi terassille puulaatikon, johon postimies laittoi päivittäisen kirja-annoksemme. Edesmennyt puolisoni oli tuolloin Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen – heille kuuluu jäsenetuna kaikki Suomessa painettu kaunokirjallisuus.

Suhteeni kirjoihin on siis vähintään kaksijakoinen. Opin lukemaan viisivuotiaana. Muistan kuin eilisen päivän, kun seisoin kiihkon ja pelonsekaisen nautinnon vallassa Isokosken koulun lainakirjaston tiskin ääressä, leuka hädin tuskin sen korkeudella. Yritin vakuuttaa sadismistaan tunnetun opettajatädin siitä, että ansaitsen lainastokortin, enkä enää revi ja sottaa kirjoja.

Siitä alkoi elinikäinen riippuvuus. Kun Isokosken kirjat oli ahmittu, me sisarukset siirryimme seuraavaan kirjastoon, kunnes ihmeellinen taikabussi, jonka kirjavalikoima vaihtui viikoittain, alkoi pysähtyä kotimme lähellä 1970-luvulla. Muistan utuiset teinikesälomat, jolloin maalla ei voinut muuta kuin lukea, muistan Dostojevskin löytämisen järistykset.

Liika on liikaa. Nyt viikonloppuna jouduin punnitsemaan joka ainoaa kirjaa kädessäni. Osa joutui Hyhkyn puistonlaitaan Saa ottaa -koppaan, osa SPR:n Konttiin.

 

”…vaikka kynsiä kiskoisivat”

 

Professori kirjoittaa ja lukee tiedettä ja tietokirjoja, ehkä runojakin.  Mistä sitten en luopunut? Ohjattavieni väitöskirjoista. Nehän ovat kohta keräilyharvinaisuuksia: väitöskirjan painos pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Se lienee tällä hetkellä 30—40 välillä. Omaa väitöskirjaani painettiin vuonna 1997 kolmesataa kappaletta Vammalan kirjapainossa, gradustani tehtyä tietokirjaa peräti 1000 vuonna 1986. Kun osa väitöskirjani painoksesta jouduttiin lopulta makuloimaan, tuntui kun omaa sydäntäni olisi ryhdytty viipaloimaan.

Oman pulmansa muuttojärjestelypuuhissa aiheuttivat tieteelliset lehdet. Kun kodin neliöistä katosi 150 ja viisi vaatekaappia, tein sen päätöksen, että en säilytä sellaisten lehtien vuosikertoja, jotka löytyvät jostakin kirjastosta. Hyvästi Popular Music, Sagen korkean JUFO-luokan loistava lehti, hyvästi Musiikin suunta, etnomusikologien yhteiskunnallisen vuorovaikuttamisen tärkeä kanava. Sinne menivät Science Studies -lehden vuosikerrat, ja urani tieteentutkijani.

 Mutta kolmesta en luovu.  Säilytin kaikki Parnassot, filosofiset Niin & Näin -aikakauslehdet ja Tiede-lehdet. Ne tulevat edelleen minulle paperisina uuteen osoitteeseen ja pääsevät heti ilmestyttyään paraatipaikalle. Se on mukavuuslaitoksen vanha pispalalainen tuoli. Oi ihana Parnasso ja sen mahtava arviointiosasto! Niin & Näin -lehden tuoreet kuulokulmat ja filosofihaastattelut ovat ajattelua nyrjäyttäviä, ja ilman Tiede-lehteä olisin tyhmempi.

 

”…ja vaikka sinistä kylmää kättä

joku sumusta ojentaisi”

 

Pandemian aikaan yliopistojen elektroniset kirjastot ovat osoittautuneet aivan korvaamattomiksi. Toki hain seuraavaa projektiani varten säkillisen tietoa materiaalisessa muodossa ennen kuin yliopiston kirjaston ovi meni keväällä säppiin.

Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että muistimme on jo suurimmaksi osaksi netissä. Valokuvamme, identiteettimme, päiväkirjamme; tieteemmekin suureksi osaksi –tekijänkappale, joka uudehkosta kansainvälisestä julkaisustani tuli, saapui kaksi vuotta sen jälkeen, kun artikkeli oli julkaistu kustantamon nettisivuilla.

Äskettäin uutisoitiin, että My Space -alustalta tuhottiin vahingossa kaikki kuvat, videot ja musiikki vuosilta 2003—2015. Miksi luottomme digitaalisiin alustoihin on niin vahva, vaikka tällaista pääsee tapahtumaan? Hakkerit ovat julmetun taitavia. Mihin elektronisessa julkaisemissa ollaan menossa? Voidaanko kirjojen ainoita painettuja kappaleita sittenkään vielä hävittää?

 

”lue hänelle mustasta mullasta

joka meitä odottaa”

 

Olen ollut vuoden alusta Julkaisufoorumin ohjausryhmässä. Edustan humanisteja. Heti ensimmäisessä kokouksessa kysyttiin mielipidettämme kirjankustantamojen JUFO-luokitusten mahdollisesta laskemisesta. Kirjankustantamojen vertaisarvioinnin on joissakin tapauksissa epäilty olevan vähemmän tiukkaa kuin parhaiden tiedelehtien.

Tällainen päätös osuisi epäilemättä erityisesti monografioita ja kirja-artikkeleja naputtelevien ihmistieteilijöiden sormille. Olen havainnut, että suomalaiset ihmistieteilijät ovat aivan vastikään, osin kohonneen luokituksen houkuttelemina heränneet kansainvälisen kirjajulkaisemisen mahdollisuuksiin. Olin itsekin juuri ennen JUFO-kokousta lähettänyt ja saanut läpi projektini kirjaehdotuksen arvostetulle kansainväliselle kustantajalle. Ehdotuksen tekeminen oli iso urakka, eikä läpimenokaan mikään läpihuutojuttu. Siksipä kuuntelin kokouksen keskustelua epäluuloisena, ja ilmaisinkin huoleni.

Kun hain ja sain Euroopan tutkimusneuvostolta varttuneen tutkijan apurahan, oli selvää, että humanistilta odotettiin monografioita – mukaan lukien merkittävät tieteelliset kokoomajulkaisut. Tässä tieteenalat ovat erilaisia. Meidän on edelleen lunastettava paikkamme tällaisilla monografioilla.

Toivottavasti tulevaisuudessakin saamme niistä edes yhden kirjakopion, jonka voimme sijoittaa Huippuvuorten siemenholvin eli Tuomiopäivän holvin tapaiseen kallioluolaan. Ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi siitä, että vielä tuhannenkin vuoden kuluttua Suomenniemellä ja maailmassa tiedetään, millaista tiedettä suomalaiset professorit ovat tuottaneet.

Sitä odotellessa odottelen lisää äänikirjatiedettä. Meitä kun ei juuri koske kaunokirjailijoiden ongelmallinen suhde äänikirjoihin. Mehän saamme muutenkin vain harvoin rahaa kirjoistamme, päinvastoin, joudumme maksamaankin julkaisuistamme. Miksipä siis ei tiedettä voisi kuunnella työpaikalle junalla tai autolla matkatessa, tiskatessa tai muuten vain silloin, kuin aivoissa on tilaa? Suomen Akustisen Ekologian Seura on vastaamassa haasteeseen omalta osaltaan. Se alkaa julkaista vertaisarvioitua ääniaikakauslehteä.

Lopetan Ilpo Tiihosen Largo-kokoelman (WSOY 2004) runon ”Lue kauniita sanoja” – josta tämän blogin otsikot ovat peräisin – osuviin loppusäkeisiin. Ne antavat toivoa meille kaikille professoreille, lukeville, kirjoittaville:

lue ilosta, kullasta, illoista silloin

                      kun valo on huikaisevaa

ja silloin kun vastaan juoksee

                      turpa märkänä tulevaisuus