Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

17.12.2020

Akateemisessa arvioinnissa jylläävät tiedostamattomat ennakkoasenteet

Koronan jälkeen aion tehdä uudella kotipaikkakunnallani Tampereella ihmiskokeen. Menen paikallisten suosimaan pubiin ensin Ilveksen kaulaliina kaulallani, sitten Tapparan. Testaan, minkä tyyppisiä ihmisiä kumpikin atrappini houkuttelee puoleensa.

Oman suosikkiurheilujoukkueen kannattajan seuraan hakeutumista pidetään avoimena, selkeänä ennakkoasenteena.  Mutta on myös toisenlaisia ennakkoasenteita: tiedostamattomia tai vain häivähdyksenomaisesti tiedostettuja. Ne jylläävät myös järkevinä ja puolueettomina itseään pitävien akateemisten ihmisten parissa.

Olen aina pitänyt filosofi Jacques Derridan¹ seuraavasta ajatuksesta: ” (h)alusi etnologi sitä tai ei – ja päätös ei ole hänen vallassaan – hän hyväksyy diskurssiinsa etnosentrismin ehdot sillä nimenomaisella hetkellä, kun hän sanoutuu niistä irti” (suom. HJ-M). Me professoritkaan emme siis pääse ennakkoasenteistamme vain sanoutumalla niistä irti juhlapuheissa ja rekrytointi-ilmoituksissa. Meidän on asetettava ne alttiiksi syvällisille pohdinnoille.

Akateemisessa maailmassa hieman pidempään konkareiden ryhmysauvaa pidelleille riittää työtä erilaisten arviointien ja lausuntojen parissa. Itsekin olin hövelisti lupautunut erilaisiin enemmän tai vähemmän vaativiin arviointitehtäviin kolmen eri valtion kansallisille Akatemioille nyt, kun pääsin viimeinkin aloittamaan janoamani tutkimusperiodin. Ilmaiseksi tietenkin. Eräs näistä tahoista toki lupasi lähettää esimiehilleni kiitoskirjeen pyyteettömästä panoksestani tiedeyhteisön hyväksi. Lämmittäähän sekin paremman puutteessa.

Syksyn mittaan on ollut opettavaista seurata eri maiden käytäntöjä vertaisarvioinnin ja rekrytoinnin arkkivihollisen, tiedostamattoman ennakkoasenteen kitkemiseksi. Valtiossa Yksi panostettiin siihen, että arvio piti kirjoittaa sukupuolineutraalisti – siis ”she or he” tai vaikkapa ”the applicant”. Hakijoilta ei voitu pyytää julkaisuluetteloa, koska siitä artikkelin nimen googlaamalla olisi kohtuullisen pienellä vaivalla paljastunut sukupuoli ja muitakin mahdollisia tiedostamatonta mutaamme myllääviä detaljeja. Julkaisuluettelot olisivat mielestäni paljastaneet myös jotakin hakijan mahdollisista taipumuksista tutkijanuralle, mutta tätä Valtion Yksi edustajat pitäisivät varmaan kerettiläisenä mielipiteenä. Onhan anonyymi rekrytointi kuuminta hottia jo oman valtakuntani pääkallonpaikallakin, Helsingin kaupungin rekrytoinneissa.

Valtiossa Kaksi asia oli ratkaistu toisin. Komitean kokoukseen, tyylikkään vanhakantaiseen ’telekonferenssiin’, pääsi vasta sen jälkeen, kun oli suorittanut pienehkön nettikoulutuksen. Kurssilla opittiin, miten tiedostamaton asenteellisuus (unconscious bias) vaikuttaa arviointiprosessiin, ja millaisin keinoin jokainen meistä voisi vähentää ennakkoasenteitaan.

Ehkä tutuimpia meille ovat tutkimukset, joita on tehty vertaillen eri sukupuolille tehtyjä suosituksia ja lausuntoja. Miehille tehdyt suosituskirjeet korostavat lahjakkuutta, naisille kirjoitetut taas kovaa ponnistelua. Naiset ovat kirjeiden perusteella tahkonneet tiensä menestykseen kovalla työllä, jämptiydellä, tarkkuudella ja perusteellisuudella. Miehistä taas käytetään laatusanoja ”erinomainen” tai ”ainutlaatuinen”, he ovat ”omaa luokkaansa”. Mikä siinä on niin vaikeaa kirjoittaa omaa luokkaansa olevan erinomaisen naispuolisen hakijan suositukseen, että hän on poikkeuksellinen lahjakkuus? Luin Valtion Kaksi tohtorinjälkeisten opintojen rahoituksen hakijoiden papereita ja suosituksia, eivätkä ohjaajien suosituksissa olleet naisten kohdalla mitenkään harvinaisia maininnat perheoloista tai lasten saamisesta kesken prosessin – toki useimmiten hyvässä mielessä. En pidä tätä välttämättä pahana maassa, jossa yksi kriteeri rahoituksen saamiselle on tohtorintutkinnon suorittaminen määräajassa. Mutta miksi yksikään ohjaaja ei maininnut lasten saamista kesken prosessin miespuolisen hakijan ollessa kyseessä?

Tiedostamaton puolueellisuus iskee silloin, kun urakatkoksia ei aidosti ja avoimesti kaikkien sukupuolten osalta oteta huomioon. Urakatkoksen tai minkä tahansa muun tiedostamattoman ennakkoasenteen huomiotta jättäminen kumuloituu siten, että pikkuinen arviointipoikkeama on kymmenen vuoden kuluttua aiheuttanut sen, että toinen hakija on saanut merkittäviä rahoituksia ja toinen kärsinyt huomattavista meritoitumisen hidasteista.

Kurssilla piti – kuin autokoulussa – ruksata monivalintatehtäviä, joista yksi liittyi vanhenemiseen liittyvään asenteellisuuteen. Siinä kysyttiin, annetaanko tutkimusprojekti tutkijalle, jolla on muutama vuosi jäljellä eläköitymiseen. Mitä suosittelisit? Ei anneta? Annetaan? Tämä nyt on helpoimmasta päästä: ikä ei ole peruste olla antamatta tutkimusrahoitusta. Projektin johtajaa voidaan vaihtaa, jos siihen tulee tarvetta. Kollegani joutui äskettäin professorikollegansa ikäsyrjinnän kohteeksi professuurihaussa, jossa 55-vuotiasta pidettiin liian vanhana professuuriin. Koulun penkille kaikki professorit! Muutaman julkaisun puuttuminen vanhempainlomalla olleen julkaisulistasta tai 55 virstanpylvään ohittaminen ei tee hakijasta yhtään vähemmän erinomaista. Saattaa pikemminkin olla päinvastoin.

Voisiko arviointien kirjoittajien ja päätöksentekijöiden tekstinkäsittelyohjelmaan kehittää oikeakielisyyden tarkistuksen lisäksi jonkinlaisen hälyttimen, joka laukeaa, kun arvioitsija seuraavan kerran kirjoittaa sukupuolittuneen, ikään tai kulttuuriseen taustaan liittyvän määreen? Asennevilkkua odotellessa ei auta kuin nostaa omaa reflektoinnin tasoa. Katse ja korvat on suunnattava omiin ennakkoasenteisiin. Moninaisuus on arvo, ja siksi tiedostamattoman ennakkoasenteen päihittämisestä hyötyy koko työyhteisö. Eikä tämä toden totta ole tyhjyyttään helisevä klisee.

Tämä on tällä erää viimeinen kirjoitukseni Professoriliiton blogiin. Toivotan kaikille lukijoille terveyttä ja rauhaa jouluun, valoa uuteen vuoteen.

¹ Derrida, Jacques 1978: Writing and difference. London: Routledge & Kegan Paul, 282.