Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

8.4.2020

Älä hosu, kyllä sä sieltä selviät

Sosiaalinen eristäytyminen on muuttunut Suomessa arjeksi. Epidemian ensiaskeleita säestivät vielä kolme viikkoa sitten toinen toistaan vekkulimmat vessapaperimeemit. Pikkuhiljaa äänenpainot vakavoituivat. Yliopistojen ovet suljettiin. Kapinalliset vaiennettiin sanoen, että aluehallintovirasto on lukinnut ovet: ne aukeavat vain esimiehen ja dekaanin luvalla.

Alkoi senpäiväinen vilinä ja vilske. Kaikkea kasvokkaista toimintaa siirrettiin tohinalla nettiin. Tiukoista kirjoittamissuunnitelmista yritettiin pitää kiinni. Monet yliopistoihmiset johtavat kaiken kukkuraksi Montessori-kouluja keittiöissään, kuten modernin islamilaisen maailman kriisipesäkkeitä tutkinut Aisha S. Ahmad sanoo tuoreessa kolumnissaan.  

Minut pitää työn touhussa se, että kaikki ERC-hankkeeni kevään kansainväliset workshopit, iso kurssi ja Kolilla pidettäväksi suunniteltu iso kansainvälinen konferenssi Urban-Related Sensoria pitää siirtää verkkoon. Sama koskee hallintoa ja tutkielmien ohjausta. Itse pidän vain koirakoulua noutajakoiralleni, mutta monen kollegan kotona on toisenlaista kouluhelskettä.

Eilen kulttuurisen aistitutkimuksen kurssimme luennon striimasi milanolainen professori Laura Formenti. Hän oli silminnähden kalpea ja sanoi sulkeutuneensa kotiinsa seitsemän viikkoa sitten. Luennon ensimmäisessä diassa näkyi Formentin kaupungin lähistöllä sijaitsevan talon takapihan portti. Hänen ainoa tapansa ulkoilla on kiertää talon takapihaa vangin tavoin, hän nimittää tilaa käsitteellä ’fencescape’. Sisälle kuuluvaa äänimaisemaa hallitsevat taukoamatta soivat kuolinkellot; professorin sukukaan ei ole hautajaisilta säästynyt. Silti hän pitää maanantaina sovitusti luennon kulttuurisen aistitutkimuksen kurssilla omasta olohuoneestaan.

Mutta mikä siinä on, että kaikki käy kuin hidastetussa filmissä? Miksi on vaikea keskittyä Zoom-kokouksessa, jopa milanolaisen hienoa luentoa kuunnellessa? Purskahdan helposti itkuun. Eristyksissä kaipaan silmittömästi kahdeksan kuukautta sitten kuollutta puolisoani, kumppaniani. Hänen kanssaan olen jakanut puheenaiheet ja elämän viidentoista vuoden ajan. Päivät kuin varisparvi raahautuu – tai kuin pihalle viimein ilmestynyt mustarastasparvi, joka nälkäisenä etsi lentonsa jälkeen ravintoa nurmikolta. Rantaankin ui tänä vuonna vain yksi joutsen.

Meitä yliopistolaisia kalvaa nyt etätyössä – jos kohta myös ”lähityössä” – syyllisyys, jopa pelko: teemmekö tarpeeksi? Minun työsopimukseni on voimassa ”toistaiseksi”, mutta toisin on monilla niin sanotusti pätkätyötä tekevillä.

En voi olla ajattelematta neljän vuoden takaista Helsingin Sanomien lehtiartikkelia. Tuolloin Helsingin yliopistossa oli iso teilipyörä päällä – oikein turbovaihteella.  Julkisuuteen astui kasviekologian professori, joka oli yhtäkkiä kylmästi erotettu. Hän antoi akateemiselle julmuudelle kasvot. Hän ei ollut muutamaan vuoteen saanut ulkopuolista rahoitusta, vaikka oli kyllä hakenut. Me kaikki tiedämme, että esimerkiksi akatemiahankkeen saaminen on vuosi vuodelta vaikeutunut.  Hänen vaimonsa oli sairastanut vakavaa sairautta, ja kuollut kolme vuotta aiemmin. Miehen toipuminen oli vielä kesken. Hän ei silti aavistanut, että hänet voitaisiin erottaa: olihan hän pätevä tutkija ja rakastettu opettaja. Samana keväänä ilmestyi korkean Jufo-luokituksen kustantamolta professorin elämäntyön summaava kirja, mitä pitäisin melkoisena saavutuksena. Tuntuu, ettei mikään riittänyt.

Tässä vaiheessa minun täytyy antaa kiitosta Itä-Suomen yliopiston esimiehille ja kollegoille siitä, että he ovat ymmärtäneet tilanteeni. En ole joutunut vastaavan kohteeksi. Se on auttanut toipumista suuresta iskusta. Toinen isku eli korona ja sen pakottama eristys tosin on paljolti aktualisoinut menetyksen tunteet.

Aisha S. Ahmad on rakentanut kirjoitukseensa kolmiportaisen ohjeistuksen meille akateemisille ihmisille siitä, miten tästä epidemiakriisistä voi selvitä. Moni saattaa ajatella, että ”kunhan nyt vain ahkeroin ja puuhaan tarpeeksi, niin epidemian mentyä ohi kaikki on ennallaan”. Epidemia menee ohi, mutta juuri mikään ei ole ennallaan. Et sinäkään.

Kuunnelkaamme siis Aishan ohjeita, Aishan, joka on elänyt sotaoloissa, köyhyydessä, sosiaalisessa eristyksessä ja arestissa suuronnettomuuksien, nälän ja tautien keskellä. Olen editoinut ohjeita itselleni sopiviksi.

Ensimmäiseksi on varmistettava turvallisuus (security). On hyväksyttävää, jos et ole kolmeen viikkoon koskenut editoi-ja-lähetä nappulaan, etkä osallistunut online-pilates-kurssille. Jos miehesi on sairaanhoitaja, tue häntä. Jos vaimosi on lääkäri, tue häntä. Heitä tarvitaan nyt. Kohta valitettavasti vielä enemmän.

Perheemme ovat erilaisia. Minä olen yksin asuva leski, tyttären perhe on Tampereella eli valovuosien päässä tässä tilanteessa. Me tarvitsemme siis tiimin – Tämä on Aishan termi – seuraaviksi viikoiksi ja kuukausiksi. Luokaamme siis sosiaalisten yhteyksien strategia. Tiimissä voi olla ystäviä, perheenjäseniä, naapureita, mutta muista kuitenkin hallinnon ohjeistukset fyysisen välimatkan pitämisestä. Tunnista lähistöltäsi heikommassa asemassa olevat ja varmista, että he saavat turvaa ja apua.

Toiseksi on hyväksyttävä se, että tapahtuu mentaalinen muutos (mental shift). Kun olet varmistanut itsesi ja tiimisi turvallisuuden, tunnet olosi vakaammaksi, mielesi ja ruumiisi sopeutuu, alat jo kaivata haasteita. Kunhan vain annat aikaa itsellesi, aivosi ja tahtosi palautuvat vähä vähältä tilaan, jossa voit kohdata epidemiaolosuhteet ja kykenet taas tekemään vaativaa akateemista työtä. Älä hosu. Et voi ennalta tietää tai päättää, kuinka kauan tämä muutos kestää. Todelliset sisäiset inhimilliset muutokset ovat ”rehellisiä, raakoja, rumia, toiveikkaita, turhautuneita, kauniita ja pyhiä. Ja ne tapahtuvat hitaammin kuin mihin innokkaimmat akateemiset ovat tottuneet”, Ahmad kirjoittaa. Jos erehdyt aloittamaan tämän maratonin pikajuoksulla, oksennat kuun lopussa tennareillesi.

Uuden normaalin omaksuminen (embrace a New Normal) on sitten se kolmas vaihe, joka seuraa mentaalista muutosta. Sitkeät, sisukkaat aivomme hyötyvät siitä, että meillä on perusta, jolle voimme ryhtyä rakentamaan viikko-ohjelmaa – edelleen turvallisuus ja tiimi edellä. Ohjelmaan voi ryhtyä asettelemaan aikapalikoita tutkimukselle, ehkä sille online-pilateksellekin.   

Meille hammaslahtelaisille Thaimaasta kotoisin oleva yliopiston tilastotieteilijä Julian on luonut henkireiän: koirapuiston WhatsApp-ryhmän. Mahtavaa, kun saa joka päivä tietää, mihin kellonaikaan edes Taika-koiran on mahdollista painia ja pussailla kavereidensa kanssa. Samaan aikaan me mammat ja papat keskustelemme vaikkapa lastensuojelun arjesta koronan aikaan; amerikkalaisten kuvitelmista, että he voivat asein suojautua näkymättöminä henkäyksenkevyinä leijailevia viruksia vastaan; siitä, miten Orbán käyttää hyväkseen epidemiaa rakentaakseen diktatuuria. Ja koko ajan turvaväli on mahdollista pitää viidessä metrissä.

En voi olla pohtimatta, miten innokas yhteiskunnallinen keskustelija, kriitikko, esseistimieheni Matti Mäkelä olisi koronakriisiin suhtautunut. Luulen, että hän olisi löytänyt aivan uuden, yllättävän ja ehkä hyväntuulisenkin kuulokulman. ”Ennustihan” hän vuonna 2003 Uudenmaan rajojen sulkemisenkin kirjansa Suomen kunnaat loppukohtauksessa. Hän kuvasi ”Suuren paluumuuton aamua” tapansa mukaan hillittömästi ja provokatorisesti. Ei hän epidemiasta iloitsisi, mutta näkisipä seurauksia, joihin kukaan ei olisi Suomessa vielä vähän aikaa sitten uskonut:

”Ja mitä tuossa enteessä eli näyssä näkyy?

                      Siinä näkyy keväinen kansainvaellus. Kun muuttovirta pois pääkaupunkiseudulta on poliittisista vetoomuksista huolimatta yhä vain vahvistunut, pääkaupunkiseudun kunnat ovat rakentaneet Kehä kolmosen tuntumaan piikkilanka-aidan. (- - -) Näen valtavat autokaravaanit kaikilla pääteillä kohti länttä, pohjoista itää. Piikkilankaan on tehty aukkoja, joita vapaaehtoiset lähtijät vartioivat. Autot ovat tupaten täynnä tavaroita ja ihmisiä, kaikki haluavat päästä pois, koska ei tiedetä, kuinka kauan poispääsy on mahdollista.

                      Tila-autojen perät ovat täynnä koreja. Niissä naukuu kissoja, haukkuu koiria, kyyhöttää kilpikonnia, hyppyrottia, akvaariokaloja, varaaneja. Valoon päässeet, hämärissä katukuiluissa kasvamaan tottuneet pölyiset huonekasvit oikovat lehtiään. Ihmisten kasvoilla on jännittyneen odotuksen ilme.

                      Kas, tuolla joku yrittää tehdä aitaan reikää järeillä voimapihdeillä, ankarasti kiroillen. Hei, sehän on Ruben Stiller matkalla kohti Nummi-Pusulaa. Kas, tuolla taas käyskentelee vanhempi pariskunta, sehän on emeritusprofessori Kai Laitinen Irmansa kanssa. Hän on hylännyt koko suuren kirjastonsa, hän odottelee pakolaisbussia. Mitä kirjoista! Hän haluaa nähdä vielä kerran keväisen Väinölänniemen…” (Mäkelä 2004, 191–2).

 

Tästä on tulossa kaunis huhtikuinen päivä. Nivan kylän raitilla ei näy sieluakaan. Mietin syntyjä syviä. Se kasviekologian professori kutsuttiin Kiinaan professoriksi, sieltä hän löysi uuden puolison. Pakolaisbussien saapumista odotellessani haen pellolta pajunkissoja.

 

Kirjallisuus

 Ahmad, Aisha S. 2020. Why You Should Ignore All That Coronavirus-Inspired Productivity Pressure. The Chronicle of Higher Education 27.3. Online: https://www.chronicle.com/article/Why-You-Should-Ignore-All-That/248366?fbclid=IwAR0GsI6JX5sEG59DLg_jQfzhexfl1w-RClzTiaMRxW3BuZZMtg9gmkTEeMs.  Haettu 7.4.2020.

 Hämäläinen, Unto 2016. Professori kertoo yllätyspotkuistaan. ”Helsingin yliopisto hoiti irtisanomiset järkyttävän huonosti”. 5. toukokuuta.       https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002898864.html . Haettu 7.4.2020

 Mäkelä Matti 2004. Suomen kunnaat. Helsinki: Maahenki.

 Urban-related Sensoria: Environments, Technologies, Sensobiographies. SENSOTRA conference 9.–12.6.2020.  https://www.uef.fi/fi/web/urbansensoria2020/home

 

 

Tuula Putus 08.04.2020
Olipa puhutteleva ja sydämeen käyvä kirjoitus! Eristyksessä oleminen on totisesti helpompaa puolison kanssa täällä maalla. Voimia toivotan sinulle ja valoa pääsiäiseen ja vielä pyhien ylikin! Tämä koettelemus on yhteinen ja yhdessä siitä selvitään. Ei menetetä toivoa. Kurjet lentävät ja ne tulevat takaisin joka kevät.

Jukka Westermarck 09.04.2020
Kiitos Helmi todella hienosta tekstistä ja voimia jaksamiseen. Kyllä tästä selvitään ja jotenkin myös vahvistutaan.

Helmi Järviluoma 09.04.2020
Kiitos, Tuula, mukavasta kommentista ja toivotuksista! Eilen oli hienoa kuulla, että mustarastaat ja peipposet olivat saaneet murua rinnan alle, levänneet; liversivät täyttä päätä. Hyvää pääsiäistä kaikille blogin lukijoille!