Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

30.4.2019

Ota tyttö kentälle! Yliopistojen rehtorien tehtävät ja sukupuoli

Tulin selittämättömällä tavalla surulliseksi maaliskuun alussa, kun luin oman yliopistoni uutisen. Sen mukaan Itä-Suomen yliopiston rehtorin tehtäviin tuli helmikuun loppuun mennessä viisi hakemusta, eikä hakijoiden joukossa ollut yhtään naista. Ei – sen puoleen – yhtään ihmistieteilijääkään.

Hakuilmoituksessa etsittiin henkilöä, jonka tarkoitus on muun muassa vastata yliopiston korkeatasoisesta toiminnasta ja yliopiston sidosryhmä- ja yhteiskuntasuhteiden edistämisestä kotimaassa ja kansainvälisesti. Hakijoilta vaadittiin tohtorintutkintoa (toisin kuin Tampereen yliopistossa syksyllä 2018). Hakemuksen oli kylmän rauhallisesti lähettänyt tietojenkäsittelytieteen tutkijatohtorikin, mutta yksikään oman sukupuoleni edustaja ei ollut tätä erittäin arvostettua ja hyvin palkattua tehtävää hakenut.

Surussani oli häivähdys häpeää. Asiat kun ovat nytkähtäneet eteenpäin jopa konservatiivisissa musiikkiorganisaatioissa. Meillä on Susanna Mälkki neljä vuosikymmentä sen jälkeen, kun Berliinin filharmonikkojen kapellimestari Herbert von Karajan täräytti klassiseksi muodostuneen lausahduksensa: "Naisen paikka on keittiössä, ei sinfoniaorkesterissa." Vertaisinkin yliopistojen tilannetta Suomen evankelisluterilaisen kirkon naiskanttorien tilanteeseen reipas sata vuotta sitten. Aiheesta erinomaisen väitöskirjan (2002) tehnyt Lea Ryynänen-Karjalainen – nyt yliopistomme hallituksen puheenjohtaja – huomasi, että naisten sulkemista pois urkurin tehtävistä perusteltiin sillä, että työ oli heille aivan liian raskasta. Samaan aikaan tiettömillä taipaleilla uppuroi lumihangissa melkoinen joukko ahkeria diakonissoja.

Häpeän tunteeni on kuvaava. Teemme sitten niin tai näin, päänsilitystä ei ole luvassa; ei sitä tullut Annika Saarikollekaan, kun hän ilmoitti, ettei repeä suoraan synnytystuolista puolueen puheenjohtajan pallille. Irlantilainen pitkän linjan yliopistojohtaja ja tutkija Pat O'Connor on todennut kirjassaan sukupuolesta ja yliopistojohtajuudesta (2014), että ongelma palautetaan naiseen itseensä, vaikka kyse on ilmiselvästi rakenteista, kulttuurisista prosesseista ja käytännöistä, joissa ylimmän opetuksen organisaatiot uusintavat sukupuolta nykyisessä managerialistisessa yliopistossa. Organisaatiokulttuurin käsite tunnettiin jo 1980-luvulla, mutta O'Connorin mielestä edelleen tehdään liian vähän tutkimusta siitä, kuinka organisaatiokulttuurit ja sukupuoli liittyvät yhteen. Syvälle mieliimme ja toimintatapoihimme on eräänlaisena pohjavirtana juurtunut arvoja, asenteita ja oletuksia, jotka kätkevät ja legitimoivat sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että naiset ja miehet kuvitellaan edustamaan tiettyjä stereotyyppisiä johtamistyylejä.

Twitter-kaverini tytär oli koulussaan ilmoittautunut koodauskerhoon. Opettaja ehdotti, että hänen kannattaisi ehkä siirtyä toiseen harrastukseen, 'Hyvä välipala' -kerhoon, koska tuleviksi koodaajiksi oli ilmoittautunut viisi poikaa ja vain tämä tyttö. Isä nosti metelin. Opettajan "hyvää tarkoittavalla" logiikalla emme koskaan saa suomalaisten yliopistojen ylimmän johdon tilannetta muuttumaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Olisiko tyttöjä kenties voinut kannustaa mukaan?

Tampereen yliopiston entinen rehtori Liisa Laakso nosti voimakkaasti ja ansiokkaasti esiin tasa-arvokysymykset viime syksyn Helsingin yliopiston rehtorivalinnassa. Helsingin yliopiston johdossa – kanslerina tai rehtorina – ei ollut naisia näkynyt, ja Helsingin Sanomien toimittaja siteeraa Laaksoa: ”Se on tahra Helsingin yliopiston historiassa. Se on häpeällistä”. Ehkä HY:n organisaatiokulttuuri on pienesti murtumassa, sillä keväällä yliopiston vararehtoriksi valittiin ihmistieteilijä, jo pitkän hallintouran tehnyt kansatieteilijä Hanna Snellman. Tampereelle valittiin Luonnonvarakeskuksen johdosta Mari Walls, ja Åbo Akademin rehtoriksi kasvatustieteilijä Moira von Wright, eivätkä he suinkaan ole suomalaisessa yliopistomaailmassa ensimmäisiä.

Mikä maksaa, jos edes lapsensa pesästä jo hellävaraisesti lennättäneet, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hyödyistä nauttineet naiset eivät kiinnostu yliopistojen ylimmistä tehtävistä? Laakso vertailee kahta hakuprosessia, joista Tampereen uuden yliopiston hakuprosessi oli perin konsulttikeskeinen ja salaileva, Helsingin periaatteessa avoimempi, mutta sekava. On selvästi todettu, että suljetut hakuprosessit johtavat usein naisten tappioon. En silti tuomitsisi täysin "headhunting"-menetelmää osana avointa ja julkista hakuprosessia tässä yliopistojen kehitysvaiheessa, jossa naisia pitää ja on syytä kannustaa hakemaan rehtorien tehtäviä. Eikä pidä aliarvioida esikuvien merkitystä. Ellei perhe sovi yhteen uran kanssa, pannaan sopimaan. Muistan erittäin lämpimästi jo edesmenneen kuuluisan amerikkalaisen etnomusikologin Marcia Herndonin lausahdusta, kun 1980-luvun puolivälissä kyselin häneltä, miten voisin lähteä kenttätöihin, kun tyttäreni on vasta nelivuotias. Hän sanoi, että lapsista on kenttätutkimuksessa paljon hyötyä, joten – "ota tyttö kentälle!"

Lähteet

O'Connor, Pat 2014. Management and Gender in Higher Education. Manchester: Manchester University Press.

Ryynänen-Karjalainen, Lea 2002. Sukupuolesta huolimatta: naiskanttorit Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Helsinki: Sibelius-Akatemia.