Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

11.12.2019

Valoa kansalle?

Viimeisten parin vuoden aikana olen innostuen lukenut kirjoja, joita on hankala lokeroida. Otetaanpa esimerkiksi historioitsija ja kirjailija Helen Mcdonaldin H niinkuin haukka, jota en laskenut käsistäni, ennen kuin olin ahmaissut sen loppuun. Time-lehti oli 2015 valinnut sen vuoden parhaaksi tietokirjaksi, mutta mielestäni kirja valui kategoriastaan moneen suuntaan. Kirjailija tähtäsi elämäkertaan haukkojenkesyttäjästä; teokseen tunki kuitenkin kuvauksia surusta, kirjailijan oman haukan kesyttämisestä ja kaunokirjallisia kehitelmiä henkilöstä, jonka piti olla tietokirjan kohde. 

Hyvä tutkimus voi siis sijoittua tekstilajien väleihin. Turun yliopiston uskontotieteen professori Terhi Utriaisen kirja Enkeleitä työpöydälläni– Arjen ja lumon etnografiaa (2017) on tästä toinen hyvä esimerkki. Utriaista kiinnosti, miten tänä päivänä on mahdollista uskoa enkeleihin. Aidosti relevantin kysymyksen ratkaiseminen tarkoitti, että etnografin oli käytävä enkelipäivillä, henkisyyden messuilla, joogakoulun enkelimeditaatioviikoilla ja jopa haastateltava "enkeliä". Utriainen ei (tässä kirjassa) kirjoita fiktiota, mutta tajunnanvirranomaisia ja ideoita kehitteleviä tutkimuspäiväkirjan jaksoja siinä on runsaasti. 

Toivotan tämän tyyppisen tutkimuksen tervetulleeksi aikana, jona monet tutkijat syyllistyvät mestarointiin. He haluavat ilmaantua kansan keskuuteen järjen lippua heiluttaen paljastamaan totuuden niille, jotka eivät sitä kuule ja näe. Tutkija ei kuitenkaan automaattisesti ole ekspertti: auktoriteetti ansaitaan keskustelussa. Tutkijan on alistettava tutkimustuloksensa mukaan sekä tieteelliseen että muuhun yhteiskunnalliseen keskusteluun. 

Tiedebarometrin 2019 mukaan Suomen kansalaiset luottavat vankasti paitsi poliiseihin ja pelastushenkilökuntaan myös yliopistoihin. Osaavatko ihmiset sitten – käytännöllisesti ja tilannekohtaisesti – uskoa sekä tieteeseen että enkeleihin? Mene ja tiedä, mutta kyllä tieteen on tutkittava näitä asioita ilman lähetyssaarnaajan asennetta. On tutkittava arkielämän yhteistä maailmaa, jonka sekä tutkija että tutkittavat jakavat.

Yhdeksän kuukautta sitten olin paikalla ajatuspaja Demos-Helsingin järjestämässä tilaisuudessa, jossa julkistettiin manifesti Tutkitun tiedon, sivistyksen ja kriittisen ajattelun tarve kasvaa – neljä teesiä yliopistoista 2020-luvun Suomessa. Tätä kirjoittaessani 2020-luvu on nyt hyvin lähellä, kuukauden päässä, joten teeseihin on hyvä palata. Teesit olivat kaiken kaikkiaan innostavia, laajoihin haastatteluihin perustuvia, ne tarjosivat hyvän pohjan keskustelulle Pikkuparlamentissa.

Painetun manifestin kolmas teesi kuului alun perin näin: "Yliopistolla vahva lähetyskäsky: tieteellisen maailmankuvan levittäminen."  Kritikoin tilaisuudessa ja kritikoin edelleen tämän tyyppistä retoriikkaa. Se tuo mieleen sorrettujen pedagogiikan kehittäjän Paulo Freiren ajatuksen siitä, että opetuksen tankkausmalli ei toimi. Tavallinen ihminen ei ole (yleensä) moukka eikä lähetyssaarnaajan kategoriapari eli pakana,joka ammoisten aikojen poliittisesti epäkorrekteissa pilakuvissa sytytti padan alle tulitikun, jos kolonialisti ilmaantui paikalle totuuttaan julistamaan. Demoksen järjestämän maaliskuun alkupuolen keskustelutilaisuuden jälkeen vahva uskonnollinen retoriikka on lieventynyt.

Älköön ajatuksiani tulkittako väärin. Iloitsen suuresti Tiedebarometrin tuloksesta, yliopistojen puolesta. Kirjoitan blogia tilanteessa, jossa vaikuttaisi siltä, että kansalaiset ovat, jos eivät nyt kyllästyneet valeuutisiin niin ainakin terveen epäluuloisia. Tasavallan presidentti valitsi itsenäisyyspäivän vastaanottonsa teemaksi tiedon ja yhteiskunnallisen keskustelun.  Epäilen kuitenkin syvästi, että pienten kertomusten hyljeksiminen johtaisi hyvään lopputulokseen tässä erojen ja moninaisuuksien maailmassa. Yhdessä lumimuutosta tutkineen Tero Mustosen kanssa haastattelimme vuonna 2006 Puruveden kalastajia, jotka kertoivat havainneensa ilmastonmuutoksen jääolojen perusteella jo 1970-luvulla.

Vuoden professorina minutkin oli linnaan kutsuttu. Valmistauduin vuoden teemaan kaivamalla hyllystäni absoluuttista tietoa epäilleen filosofi Jean-FrançoisLyotardin teoksen Tieto postmodernissa yhteiskunnassa(1985/1979) Leevi Lehdon erinomaisena suomennoksena.Lyotard kirjoitti – tähänkin aikaan sopivasti – että keksinnöt syntyvät aina erimielisyydestä: "Postmoderni tieto ei ole silkka vallanpitäjien väline. Se hioo herkkyyttämme eroille ja vahvistaa kykyämme kestää yhteismitattomuutta." (s. 8–9.)

Kello lähenee neljäätoista. Radiossa kuulostaa siltä, että Antti Rinne haluaisi epätoivoisesti tietää, mitä "tieto" on. Olisin voinut kertoa hänelle filosofiamme seuraten, että tieto ja valta ovat yhden ja saman kysymyksen kaksi puolta: kuka päättää, mitä on tieto; kuka tietää, mitä tulee päättää.