Professor i marinbiologi, Åbo Akademi

Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Jaana Hallamaa

Sosiaalietiikan professori, Helsingin yliopisto. Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja 2019-

14.9.2022

Digitaalisuus helpottaa elämää – ja ajaa epätoivoon

Opiskelujen alkupuolella, kun oli ruvettava kirjoittamaan erilaisia seminaaritöitä, hankin sähkökirjoituskoneen. Se oli väriltään kirkkaan oranssi ja painoi niin paljon, ettei sitä voinut kuljettaa mukanaan. Tekstijälki oli tasaisempaa kuin isäni 1950-luvulla ostaman Hermes-koneen tuottama kirjoitus, kun eri sormien erilainen lyöntivoimakkuus ei vaikuttanut siihen, kuinka tiukasti muste tarttui paperiin.

Virheiden korjaaminen onnistui vain naputtelemalla koko sivu uudelleen tai peittämällä virhe lakalla ja kirjoittamalla päälle. Tekstien jakaminen muille opiskelijoille edellytti maksullista toimeksiantoa monistamoon, josta valmiit kappaleet sai käydä noutamassa. Ohjaajille tekstit toimitettiin viemällä ne kunkin postilokeroon, ja seminaariin osallistuneet saivat omansa hakemalla monistenipun seminaarin nimikkohyllyltä.

Digitaalistetut sovellukset ovat muuttaneet tekstintuottamista ja -jakamista monella tavalla. Sanoja voi surutta naputella – erityistä sormivoimaa tarvitsematta – ruudulle tarvitsematta huolehtia virheistä tai epäonnistuneista sanamuodoista. Kaikkea voi muuttaa ja korjata, poistaa ja lisätä halunsa ja tarpeidensa mukaan. Tekstejä ei tarvitse tulostaa, monistaa eikä viedä mihinkään, vaan ne voi levittää hetkessä mihin tahansa maailmassa ja jakaa kenen tahansa kanssa. Digitaalisuuden ansioista tekstejä voidaan kirjoittaa ja muokata yhdessä. Ne saadaan hetkessä asiantuntijoiden arvioitaviksi ja kommentoitaviksi, ja ne voidaan editoida nopeasti julkaisukuntoon.

Edistystä? Monella tavalla. Pohdin silti välillä, miten sähköiseksi muuttunut kirjoittaminen on vaikuttanut ajatteluun. Kun julkaisujen tuottaminen oli vaivalloista, useimmat laativat ensimmäiset versiot teksteistään kirjoittamalla ne käsin. Aivotutkijoiden mukaan käden motoriikka ja aivojen kielelliset toiminnot ovat yhteydessä toisiinsa. Näppäimistön naputteleminen ei aktivoi ajattelua samalla tavalla kuin kynällä raapustaminen. Kun kirjoittaessaan tietää voivansa muuttaa kaiken ja kaikkea, ajatusten muotoilemiseen ei tarvitse uhrata yhtä paljon vaivaa kuin silloin, kun muokkausten tekeminen on hankalaa.

Kirjoittaminen ja julkaiseminen ovat vain pieni osa digitaaliseksi muuttuneesta työstä. Vielä vuosituhannen alussa täytettiin lomakkeita, allekirjoitettiin niitä ja – jos haluttiin olla vakuuttavia – lyötiin paperiin leima. Nyt lähes kaiken voi – tai kaikki pitää – hoitaa verkossa. Allekirjoituksen ja leiman korvaavina autenttisuusvarmenteina toimivat erilaiset salasanat ja verkkotunnistautumisen muodot. Salasanoja kertyy muistettavaksi, hallittavaksi ja – jossain – säilöttäväksi kymmeniä. Salasanan unohtaminen viivästyttää asioiden hoitamista ja autentikoinnin epäonnistuminen keskeyttää sen kokonaan.

Digitaalisten sovellusten myötä annetut lupaukset asiainhoidon helpottumisesta eivät päde usein muutenkaan. Opiskelijana osasin käyttää sähkökirjoituskonetta. Nyt työni edellyttää säännöllisesti yli 30 digitaalisen sovelluksen käyttämistä. Satunnaisesti käytettäviä ohjelmia on ainakin yhtä paljon. Yhtään käytössäni olevaa järjestelmää en ole voinut itse valita, enkä enää voi hoitaa mitään työasiaa muuten kuin digitaalisen sovelluksen kautta. Monet niistä nopeuttavat ja helpottavat tehtävien tekemistä, mutta joukossa on järjestelmiä, joiden käyttö ahdistaa jo ennakolta. Vaikka minun on pakko käyttää niitä, ne on suunniteltu jonkun toisen tarpeisiin. Niiden käyttölogiikka jää hämäräksi, toiminnoille annetut nimet ovat epäinformatiivisia tai harhaanjohtavia, eikä tietoja saa tallennetuksi ilman jotain kikkaa tai niksiä, jota satunnaisen käyttäjän on mahdotonta tuntea.

Erityisesti hallinnon käyttöön luoduissa järjestelmissä on monenlaisia toimintoja, joiden käyttö kuuluu vain harvojen asiantuntijoiden tehtäviin. Käyttäjä, jonka tehtävä on raportoida tekemisistään järjestelmään, ei tarvitse niitä, mutta niiden vaatimat näkymät vaikeuttavat tietojen syöttämistä. Järjestelmän kannalta vääränlainen eteneminen tai tiedon täyttäminen väärään kohtaan pysäyttää toiminnon kokonaan: eteenpäin ei pääse, ja jo täytetyt tiedot voivat kadota bittiavaruuteen. Avuksi tarjotaan ohjevideoita tai verkossa julkaistuja oppaita. Videot, joissa kaikki sujuu leikiten, ovat täynnä – käsillä olevan tehtävän kannalta jonninjoutavia – yksityiskohtia. Ohjeen löytäminen nettioppaasta edellyttää, että käyttäjä on oppinut sovelluksessa käytetyt termit, jotka ovat usein keskeinen syy siihen, ettei järjestelmän käyttäminen alun perinkään onnistunut. Ratkaisun löytäminen ongelmaan ei estä sen ilmenemistä seuraavalla käyttökerralla uudelleen: harvoin tarvitun järjestelmän ominaisuudet, terminologian ja käyttölogiikan on jo ehtinyt unohtaa sillä välin, kun tietoja on jälleen raportoitava sinne.

Hallintotehtävien siirtäminen eri toiminnoista huolehtiviin palvelukeskuksiin on luonut yliopistoon työntekijäjoukon, joka hallitsee erinomaisesti oman hallinnonalansa digitaaliset järjestelmät. Ratkaisua tehtäessä on kuitenkin jätetty huomiotta, että järjestelmät edellyttävät ratkaisevaa panosta myös professoreilta. Niiden käyttäminen ei kuulu professorintyön ydinalueeseen, mutta niiden kanssa taisteluun palaa paljon aikaa: asiat eivät edisty ja hoidu, jos jokin kohta on täyttämättä tai väärin. Kun lähitukea ei lähes koskaan ole saatavilla, kollegat joutuvat neuvomaan toisiaan. Ajoittaista, vaikka laihaa lohtua tuo se, etten ole ainoa, joka kokee järjestelmäepätoivoa ja joutuu säännöllisesti ja digiraivon valtaan.

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit omalla nimellä ovat tervetulleita

Jaana Hallamaa

Sosiaalietiikan professori, Helsingin yliopisto. Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja 2019-

Edelliset kirjoitukset

Tiedolla johtamista ja tahtopolitiikkaa 0Perusarvoja puolustamassa 0Suuntia ja suunnitelmia 0Pisteitä ja mittareita 0Yliopistoautonomiaa 2