Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Jaana Hallamaa

Sosiaalietiikan professori, Helsingin yliopisto, Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja 2019-

15.4.2020

Otteita koronapäiväkirjasta

27.2. Olen lupautunut kirjoittamaan blogin ETENEn (Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta) sivulle. Kirjoitan valloilleen päässeen korona-virusepidemian vuoksi Kiinassa toimeenpannusta rajoituksista. Vertailen hierarkkisesti johdetun ja demokraattisen maan kulttuureja. Kehotan pesemään käsiä.

6.3. Pitkään valmisteltu väitöstilaisuus toteutuu viimein. Paljon väkeä sekä väitöstilaisuudessa että karonkassa, jossa istumme ahtaasti kiinni toinen toisissamme. Yhdysvaltalaisen vastaväittäjän kanssa toteamme tyytyväisinä, etteivät koronarajoitukset koske meitä.

10.3. En löydä mistään maitojauhetta. Hyllyssä on aina tyhjä kohta. En käytä tuotetta useinkaan, mutta nyt sitä on saatava.

11.3. Jälleen yksi matka Helsingistä Tampereelle, jossa käyn nykyään välistä viikoittain kahden eri tutkimusprojektin tapaamisissa. Tampere-taloon on kokoontunut satoja sosiaalialan ammattilaisia. Suuressa salissa minusta tuntuu vaikealta saada kontaktia kuulijoihin, ja puheeni jää pelkäksi luennoinniksi. Paluumatkalla junassa huomaan olevani yläkerran osaston ainoa matkustaja. Valtava ero tavanomaiseen. Illalla on vielä odottamani esitys oopperassa. Yläparven ensi riviltä näen lähes täyden salillisen ihmisiä. Väliajalla törmään kollegaan, jonka kanssa puhumme musiikkimieltymyksistä.

13.3. Hallitus ilmoittaa kokoontumisia rajoittavista toimista, mutta en ehdi tutustua niihin kunnolla muilta kiireiltäni. Strategisen tutkimuksen hankkeiden yhteistapaaminen on siirretty verkkoon. Sen jälkeen virtuaalikommunikointi jatkuu toisessa kokouksessa. Seitsemän tunnin jälkeen olen aivan uupunut. Lähden kiireesti Musiikkitalolla pidettävään levynjulkistamistilaisuuteen. Tervehdin vahtimestaria ja laskeudun alakerran kamarimusiikkisaliin, jossa tajuan, että tilaisuus, johon olen saanut kutsun, on virallisesti peruutettu. Muusikot esittävät suunnitellun ohjelman., mutta meillä kolmen hengen yleisöllä on kova työ saada aikaan tarpeeksi äänekkäät aplodit.

18.3. Valmiuslain mukaiset rajoitukset tulevat voimaan. Kaikista tapaamisista on tullut virtuaalisia, ja erilaisten järjestelmien erilaiset ominaisuudet ovat tulleet jossain määrin tutuiksi. Yhteinen tekstien työstäminen sujuu jopa paremmin verkkokokouksessa kuin kasvokkain. Vaikka vakuutan itselleni, ettei ole mitään hätää, reagoin kuin suuren menetyksen kokenut kaipaamalla kiihkeästi takaisin entiseen, arkeeni, jonka huoliin pystyin itse vaikuttamaan. Verkkokeskusteluissa korostetaan kansallista yhtenäisyyttä. Suomi on erityistapaus.

23.3. Käyn esimiehen kanssa kehityskeskustelun videoitse. Hän on siirtynyt kauas kesäasunnolleen, eikä verkkoyhteys ole aivan moitteeton.

25.3. Menen luovuttamaan verta. Luovutukseen tarvitaan nyt ajanvaraus. Ovella hoitaja pikakuulustelee minut: koronan oletettu oirekirjo käydään läpi. Minut hyväksytään luovuttajaksi, mutta luovutus epäonnistuu, kun suoni kramppaa ja verentulo ehtyy. Verta on kuitenkin tullut niin paljon, että joudun normaaliin tapaan kolmen kuukauden luovutuskaranteeniin. Tunnen itseni luuseriksi. Kaupungin keskustassa liikkuessani huomaan, että ympäristö ja julkisissa paikoissa olevat laitteet on suunniteltu niin, että erilaisiin pintoihin on koskettava käsin. Ajatus suojamaskin käyttämisestä tuntuu tukahduttavalta.

26.3. Olen alkuvuodesta kuvitellut, että elämäni rauhoittuisi nyt, kun olen saanut kaikki kurssit pidetyksi jo alkuvuodesta. Huomaan olevani aivan uupunut. Vapaa viikonloppu viimeksi marraskuussa. Soimaan itseäni ja päätän pitää lomaa pääsiäistä edeltävän viikon. Virtuaalikokouksia on yhä uusia yhä uusien ihmisten kanssa. Nyt johdan tehtäväntäyttöryhmää. Haasteeksi tulee opetusnäytteen järjestäminen. Päätämme, että se hoidetaan antamalla tehtäväksi verkkokurssin yleislinjainen suunnittelu ja yhden opetuskerran toteuttaminen.

28.3. Luen aamuyöstä Uudenmaan eristämisestä. Lehtikuvissa poliisi pysäyttää autoja tiesuluilla. Itken ymmärtämättä, mitä kaikkea. Kävelen jälleen kerran raivokkaan lenkin. Tunnin jälkeen todellisuus näyttää hetken toiselta.

30.3. Muokkaamme pääsihteeri Maija Miettisen ja neuvottelukunnan jäsenten kanssa ETENEn kannanottoa terveydenhuollon etiikasta poikkeusaikoina. Vammaisjärjestöihin on tullut huolestuneita yhteydenottoja. Omaiset ovat huolissaan läheistensä huolenpidosta ja hoidosta. En saa aina yhteyttä äitiini, jonka luona hoitokodissa en ole voinut vierailla kohta kuukauteen. Keskustellessani hänen kanssaan puhelimessa huomaan, että eristyksessä eläminen heikentää hänen vointiaan. Luottamustoimen kautta tuttu, kokouksissa aina vieressäni istunut ihminen on tehohoidossa.

31.3. Eri tiedotusvälineistä tulee yhteydenottoja. Keskustelen hoidon priorisointia koskevista periaatteista, mutta yllättäen monista muistakin aiheista. Lupaudun haastatteluihin ja televisio-ohjelmiin. Minusta alkaa näyttää, että koronaa koskevien asia-aiheiden taustalla on muutakin. Olemme alkaneet oireilla kollektiivisesti. Ensin hamstrasimme vessapaperia, sitten vakuutimme olevamme samassa veneessä. Sen jälkeen ruvettiin pystyttämään erilaisia rajoja. Nyt jakolinjoja vedetään yhteisön sisään, vaikka olemme vasta kriisin alussa.

7.-9.4. Kaavaillusta lomaviikosta ei ole tullut mitään, kun en voi lähteä kotoa. Onneksi voin kävellä pitkiä lenkkejä. Luonnostelemme nopeasti tutkimushakemuksen, jossa tarkastellaan paluuta – uuteen – normaaliin pandemian jälkeen. Myös STN:n hankkeiden virtuaalikokouksessa koronakriisi vaikuttaa taustalla, kun pohdimme yhteiskunnan resilienssiä koskevia tutkimusaiheita. Cambridgen college ilmoittaa, etten voi tulla sinne kesäkuukausiksi.

Uutisten innoittamat pitkät kommenttiketjut ovat muuttuneet sävyltään ankariksi. Huoli ilmenee epäluulona ja pelko pukeutuu aggressioon. Yhtä tärkeää kuin huolehtia fyysisistä turvatoimista olisi pitää huolta siitä, että pysymme yhteisönä tolkuissamme. Turvaton mieli ei luontaisesti etsi suojakseen koeteltua tietoa, vaan tarrautuu niihin, jotka lupaavat suoraviivaisia ratkaisuja. Toivo, joka ei perustu tietoon eikä ole valmis kantamaan vastuuta tekemällä ja sitoutumalla, on petosta ja haihattelua.