Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

30.3.2015

Kuinka yliopistoa pitäisi johtaa?

Yliopistoissa vallitsi pitkään professorivalta. Erityisesti 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaliikkeelle yliopisto oli siksi taantumuksen linnake. Vaadittiin ”mies ja ääni” -periaatteen ulottamista kaikkeen yliopistohallintoon.  Yliopistojen yhteisöluonteen toteutumisen takeena pidettiin järjestelyä, jossa jokaisella yliopistossa toimivalla, olipa hän opiskelija, opettaja, tutkija tai muu työntekijä, olisi yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Yliopistohallinnossa mukana olleet professorit muistelevat ylioppilasradikalismin vuosia taisteluna, jossa saatiin torjuntavoitto. Enemmistödemokratiaa ei vastustettu vihamielisyydestä kansanvaltaa kohtaan vaan siksi, että yliopisto on asiantuntijaorganisaatio. Perustelujen mukaan päätöksenteko edellyttää yliopiston perustehtävän syvällistä tuntemista, ja sen voi saavuttaa vain hoitamalla yliopiston perustehtävää, mikä puolestaan edellyttää pitkäaikaista toimintaa yliopistossa.

Yliopiston perinteisen päätöksentekojärjestelmän taustalla voi nähdä keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen tavan järjestää toimintansa. Ammattikunta muodostaa hallinnollisesti autonomisen hierarkian, joka täydentää itse itseään. Ammattikunta valitsee itse jäsenensä: jokainen joutuu aloittamaan oppipoikana ammatin jo hallitsevien ohjauksessa. Taitojen karttumisen myötä, ammattikunnan säätämien osaamista mittaavien näytteiden ja kokeiden kautta voi vuosia kestävällä oppimisen ja harjaantumisen tiellä edetä oppipojasta kisälliksi. Lahjakkaimmat, taitavimmat ja ahkerimmat voivat saavuttaa mestarin taidot ja aseman. Mestarit tai heidän edustajansa muodostavat yhdessä ammattikunnan ylimmän päättävän elimen, kollegion, joka ilmentää ammattikunnan korkeinta osaamista ja asiantuntemusta.

Kollegiaalisen päätöksentekomallin epäkohtia on helppo luetella. Itse itseään täydentävistä ammattikunnista tulee helposti itseriittoisia, kun uskotaan, että kaikki järki ja viisaus on keskittynyt omaan piiriin. Suljetut asiantuntijajärjestelmät eivät siedä etenkään ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä, olipa se kuinka perusteltua tahansa. Vakiintuneista toimintatavoista pidetään kiinni, vaikka ne eivät palvelisi muuttuneita olosuhteita, eikä innovaatioihin rohkaista. Omiin käsiin keskittyneen päätösvallan varassa muodostetaan kartelleja ja monopoleja.

Demokratian keskeinen idea on, että ihmisten välisistä eroista huolimatta jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja pystyy sen perusteella asettamaan päämääriä, joita tavoittelee yksin ja yhteistyössä muiden kanssa. Kansanvaltaisuuden ihanteeseen kuuluu luottamus siihen, että ihmiset voivat löytää rauhanomaisia tapoja sopia yhteisistä tavoitteista, sovitella erilaisia näkemyksiä ja toimia yhdessä niin, että jokaiselle voidaan taata mahdollisuus elää hyvää elämää yhteisön jäsenenä. Ihmisten väliset erimielisyydet ja eturistiriidat hidastavat ja vaikeuttavat päätöksentekoa demokratiassa, mutta ne ovat myös demokratian voimavara. Erilaisten näkemysten ja ryhmäetujen yhteensovittaminen pakottaa hahmottamaan erilaisia toimintavaihtoehtoja ja mahdollistaa parhaassa tapauksessa uusien, ryhmäkuntaisen itsekkyyden ylittävien tavoitteiden löytämisen. Todellisuus ei vastaa ihannetta. Julkisuudessa demokraattisen päätöksentekomallin arvostelijat saavat pitää kitkeriä yksinpuheluita.

Pyrkimykset ulottaa suora enemmistödemokratia yliopistohallintoon eivät toteutuneet. Yliopistoihin luotiin 1900-luvun lopussa järjestelmä, joka yhdistää demokratian ja kollegiaalisuuden: professorit, opettajat, tutkijat ja muu henkilökunta sekä opiskelijat muodostavat kolme ryhmää, jotka saavat äänestää omat edustajansa hallintoelimiin. Ratkaisun voidaan nähdä heijastavan käsitystä, jonka mukaan yliopiston johtamisessa ja hallinnossa tarvitaan sekä asemaan sidottua asiantuntemusta että yhteisön jäsenyyden tuottamaa näkemystä hyvästä asioidenhoidosta ja päätöksenteosta.

Yliopistouudistuksen jälkeen hallinnon kollegiaalisia ja demokraattisia piirteitä on heikennetty. Ihanteena ei ole sen paremmin kollegiaalinen asiantuntijavalta kuin yhteisödemokratiakaan, vaan toimintamalleja on haettu pikemminkin yritysmaailmasta. Kollegiaalisuuden sisäänpäin lämpiävyys ja demokratian hitaus yritetään korvata kyvyllä reagoida nopeasti ulkoapäin tuleviin haasteisiin. Yliopiston rehtori rinnastuu pörssiyhtiön toimitusjohtajaan, jonka tehtävä on koota samanmielisten dekaanien tiimi toteuttamaan hallituksen hyväksymä strategia. Dekaanien tehtäväksi jää ohjata tiedekuntansa työntekijät täyttämään tuotantotavoitteet. Muut yliopistolaiset edustavat ylhäältä ohjattua tuotantolinjastoa.

Sekä kollegiaalinen että demokraattinen päätöksentekomalli perustuvat ajatukseen yhteisöön kuulumisesta ja itsehallinnosta. Päätöksentekoon osallistumista ei voi erottaa omasta toiminnasta ja sen tavoitteista, koska päätökset koskevat oman toiminnan ehtoja. Liiketaloudellinen ajattelutapa on toisenlainen. Siinä päätökset voi erottaa koneistosta, jonka tehtäväksi niiden toteuttaminen on annettu.

Suomalaisessa yliopistopolitiikassa on kova hinku nostaa Suomi maailman huipulle korostamalla erilaisten helposti mitattavien suureiden tärkeyttä. Tavoitteisiin pääsemisen edellytyksenä pidetään yliopistohallinnon tehostamista strategisen toiminnan mahdollistamiseksi. Liiketaloudellinen johtamistapa näyttää suoraviivaisimmalta tieltä asetettuihin tavoitteisiin.

Tavoitteiden toteuttaminen vaikeutuu tai se voi estyä kokonaan, jos valitut keinot ovat ristiriidassa asetetun päämäärän kanssa. Yliopistojen johtamista koskevassa keskustelussa on toistaiseksi on jäänyt epäselväksi, kuinka demokraattisten ja kollegiaalisten piirteiden karsiminen yliopiston päätöksentekojärjestelmästä tukee ja edistää yliopiston perustehtävää.

Juhani Laurinkari 30.03.2015
Erinomainen teksti, vaihteeksi kunniaksi ammattikunnallemme.

Hyvää Pääsiäistä!

Yst.t. Juhani L.

Eero Puolanne 30.03.2015
Jaana hyvä,

Erittäin viisas ja syvällistä historianäkemystä osoittava kirjoitus. Oma monikymmenvuotinen kokemusmaailmani yliopistohallinnosta ikäänkuin kilahti mielessäni jäsentyneeksi kokonaisuudeksi, kun annoit meidän kaikkien kokemukselle sanallisen muodon ja tarkoituksen.

Lopun kysymyksesi on mitä tärkein. Miten mennä edessä olevista vaikeuksista läpi ilman parantumattomia kolhuja yliopistoille?

Ystävällisesti,

Eero

Pekka Pihlanto 30.03.2015
"Yliopistojen johtamista koskevassa keskustelussa on toistaiseksi jäänyt epäselväksi, kuinka demokraattisten ja kollegiaalisten piirteiden karsiminen yliopiston päätöksentekojärjestelmästä tukee ja edistää yliopiston perustehtävää."

Hyvä kolumni! Vastauksena viimeiseen kappaleeseen sanoisin, että nyt on jo käynyt melko selväksi, että demokraattisten ja kollegiaalisten piirteiden karsiminen ei tue eikä edistä yliopiston perustehtävää. Se on johtanut pahimmillaan yksinvaltaiseen ja yksisilmäiseen päätöksentekoon. "Toimitusjohtaja" -tyyppiset johtajat ovat saaneet toteuttaa omia näkemyksiään ilman kollegiaalista tasapainoittamista. - Yliopistot eivät ole yrityksiä, vaikka OKM ja monet muut tahot niin kuvittelevatkin.