Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

14.3.2022

Perusarvoja puolustamassa

Xi Jinpingin ja Vladimir Putinin liittolaisuutta julistavat yhteiskuvat Beijingin olympialaisten talvikisojen aikaan palauttivat mieleeni kaksi keskustelua muutaman vuoden takaa:  

Cambridgessa kiinalainen tutkijakollega valitti kaupungin uneliasta tunnelmaa ja harvaa asutusta. Collegen takapuutarhasta aukeava maaseutunäkymä ei herättänyt hänessä ihastusta. Hänen kotikaupungissaan korkeat kerrostalot reunustavat tiiviinä rivistönä katujen varsia ja monet palvelut ovat auki yötä päivää. Uneliasta tunnelmaa vakavampi ongelma oli kuitenkin hänen mielestään se, että länsimaiset yhteiskunnat ovat kaoottisia, riitaisia ja tehottomia. Perusteluksi hän esitti, että demokraattinen päätöksentekojärjestelmä johtaa vain sotkuihin, kun eri osapuolten keskenään ristiriitaisia tavoitteita pitää sovitella toisiinsa ja poliittiset päämäärät vaihtuvat vaalituloksen mukaan. Hän oli tullut vakuuttuneeksi keskusjohtoisen järjestelmän tehokkuudesta: Kiinassa hallitus voi sekä valita tavoitteet että valjastaa resurssit niiden toteuttamiseksi sen tarvitsematta ottaa huomioon vastaväitteitä. 

Ryhmädynaamisia prosesseja tutkivalle kurssille Saksassa osallistunut venäläinen mies oli seminaariseudulle matkatessaan kadottanut passinsa. Hän vakuutti meille, jotka ilmaisimme asiasta huolemme, ettei vahinko ollut suuri: hänellä oli lisäksi Kyprokselta hankittu ”kultainen” EU-passi ja vuokraamallaan avoautolla hän hurauttaisi osavaltion pääkaupungin konsulaattiin noutaakseen sieltä uuden Venäjän passin. Kurssin päätteeksi hän summasi oppimansa: organisaatio tarvitsee vahvan johtajan, joka päättää, mihin suuntaan mennään ja kuinka se tehdään. Tämän periaatteen valossa hän piti Venäjää EU-maita toimivampana yhteiskuntana. 

Yksittäiset muistikuvani vastaavat Kiinan ja Venäjän itsevaltaisten johtajien tuoreita luonnehdintoja yhteiskuntajärjestelmien eroista ja eduista. Vahva johtajuus on viime vuosina lisännyt kannatusta myös Euroopan uusoikeistossa, ja demokratian mallimaana mielellään esiintyvässä USA:ssa Donald Trumpin autoritaarinen johtajuus näyttää tukahduttaneen kaiken aidon keskustelun republikaanisessa puolueessa.  

EU on pitkään vaikuttanut riitaiselta ja heikolta. Ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta korostavat perusarvot ovat vaikuttaneet redusoituneen kauniiksi liturgiaksi, jolla ei ole käytännön merkitystä. Autoritaaristen ideologioiden värittämässä pilkassa läntiset ihmiset ovat mukavuutta rakastavia, nautinnonhaluisia ja ihanteita vailla olevia individualisteja, joista ei ole vastusta itsevaltaisesti hallittujen maiden isänmaallisen yhteisökasvatuksen läpikäyneille ihmisille. 

Putinin käskystä aloitettu kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäys Ukrainaan ja täysimittaisen sodan käyminen siviiliväestöä vastaan ovat karmealla tavalla paljastaneet paitsi venäläisen poliittisen järjestelmän todelliset kasvot myös länsimaisten hallitusten ja kansalaisyhteiskuntien perustavat sitoumukset. Pikavauhtia organisoituja humanitaarista apua, solidaarisuudenosoituksia, mielenilmaisuja, protestikonsertteja, taloudellisia pakotteita ja aseapua ei ole motivoinut tavoite voida toteuttaa yksilöllisyyttä kulutusvalinnoilla vaan halu puolustaa vuosisatojen kuluessa keskusteluissa ja poliittisissa kamppailuissa muotoutuneita perustavia arvoja.  

Eurooppalaiset perustavat arvot ovat moraalisia ja sosiaalisia innovaatioita, joiden varaan demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta, ihmisten yhdenvertaisuutta ja kansalaisvapauksia turvaavat kansainväliset sopimukset ja kansallinen lainsäädäntö rakentuvat. Niiden turvin on mahdollista harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja taiteellista toimintaa, ajatella ja ilmaista vapaasti mielipiteitä ja yhdistää voimansa muiden kanssa tärkeiden tavoitteiden puolesta. 

Itsevaltaisuutta ihailevissa puheenvuoroissa sivuutetaan tavallisesti keinot, joita johtajavaltaiset järjestelmät käyttävät päätöstensä toteuttamiseen ja joiden soveltamiseen niiden väitetty tehokkuus perustuu. Suoraviivainen päämäärien tavoittelu edellyttää pakolla luotua yksimielisyyttä ja kriittisten äänten hiljentämistä – viime kädessä väkivalloin. Kansanvaltaiseen ja oikeusperustaiseen ihanteeseen sen sijaan kuuluu vapaus esittää kritiikkiä ja vastustaa vallanpitäjiä. Erimielisyys ei ole harmonian rikkova epämiellyttävä soraääni vaan resurssi, jonka varassa päätöksentekoon osallistuville tarjotaan mahdollisuus nähdä erehdyksensä, korjata virheensä ja hoitaa tehtävänsä paremmin. 

Itsevaltaisessa järjestelmässä johtaja valitsee ideologian ja suunnan. Muilta säästyy ajattelun vaiva, kun heidän tehtäväkseen tulee seurata ja toteuttaa. Kriittiset puheenvuorot ja kyseenalaistaminen johtavat ikävyyksiin myös demokraattisten oikeuksien nimeen vannovissa yhteisöissä. Poikkiteloin asettuvat pyritään usein hiljentämään muutosvastarintaisina häiriköinä, jotka estävät strategisten tavoitteiden toteuttamista. Pelolla voivat johtaa myös ne, jotka esiintyvät ajatuksenvapauden esitaistelijoina. 

Kriisiaika voi saada yliopistolaisen pohtimaan oman työn mielekkyyttä. Mikä on tekemisen arvo, kun miljoonat ovat menettäneet kotinsa ja maansa, pelkäävät rakkaidensa puolesta, eivätkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pahaa saa aikaan nopeasti, kun taas hyvän tekeminen kestää.  

Pahuuden tehokkuus vääristää perspektiiviä ja tekee kärsimättömäksi. Kenties kansalaisyhteiskunnan toimintaan osallistumistakin tärkeämpää rauhantyötä on se, että yliopistolaiset keskittyvät yliopistolain mukaisten perustehtäviensä hoitamiseen harjoittamalla vapaata tutkimusta, edistämällä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antamalla tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattamalla opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Jaana Hallamaa

Sosiaalietiikan professori, Helsingin yliopisto. Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja 2019-

Kirjoitukset

Digitaalisuus helpottaa elämää – ja ajaa epätoivoon 0Tiedolla johtamista ja tahtopolitiikkaa 0Perusarvoja puolustamassa 0Suuntia ja suunnitelmia 0Pisteitä ja mittareita 0

Muut kirjoittajat

Urapolun arvioinnit kuntoon Raija PyykköProfessors´ tenure track: fair or unfair? 1Tarja NiemeläHowyland Revisited Howy JacobsJufottaako? 1Jopi NymanProfessorer: Blicka bakåt och se framåt! Erik BonsdorffAntti Herlinin aiheellinen huoli Karl-Erik MichelsenNuoren tutkijan asialla Päivi PahtaMuurahaisen omenakävely ja globaalit ongelmat Markus OlinTutkijanuran rakentumisen pullonkauloja 1Anssi PaasiMitä yliopistojen tästä lukuvuodesta jää historiaan? Koronakriisi ja professorin työTiede, kulttuuri ja paikallisosasto Jussi VälimaaLähellä etänä Elina Andersson-FinneKun mikään ei riitä Kristiina BrunilaTerveisiä budjettiriiheen Eeva MoilanenSuomalaiset luottavat tieteeseen, mutta eivät kaikki 2Juhani KnuutiProfessoriliiton strategian ytimessä ovat tutkimuksen ja opetuksen vapaus sekä sivistys Jukka 'Jups' HeikkiläMitä on yliopistojen kilpailu? Kimmo AlajoutsijärviHäiriköt tutkijoiden kimpussa Esa VäliverronenSelvitys yliopistojen johtosäännöistä piirtää karun kuvan Suomen yliopistoissa toteutuneesta hallinnosta – tilanne vertautuu lähinnä feodaaliajan johtamiskäytäntöihin Petri LehenkariMiksi tiede? Arto MustajokiProfessoreita – onko heitä? Laura KolbeYliopistot menneen vankina ja tulevaisuuden rakentajina Jari StenvallSota Ukrainassa ja tiedeyhteistyö Sanna TuromaAssistenttipalvelut – professorien viides tehtävä? 2Mari HatavaraHallituksen jäsenen vastuu yhdistyksessä Leevi MentulaOle mukava Leena KurkinenProfessorin vaikutusmahdollisuudet ja oikeudet osallistuvampaan ja toimivampaan yliopistoyhteisöön sekä akateemiseen vapauteen Heli RuokamoTarvitsemmeko uudenlaista johtajuutta? 1Jukka KekkonenMisinformation överallt! Vad kan universitetssamfundet göra? Gunilla WidénArviointi voi olla ystävä Mika Lähteenmäki