Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

6.6.2022

Tiedolla johtamista ja tahtopolitiikkaa

Sähköisten keskustelupalstojen kommenttiketjuissa käytetyt puheenvuorot ovat usein ennalta arvattavia. Kun tietää aiheen, osaa listata mielipiteiden kirjon. Kestoaiheita on keskustelu siitä, kuinka rikoksista tuomittuja hyysätään, minkä vuoksi laittomuudesta seuraavat ongelmat vain pahenevat. Jos Suomessa rohjettaisiin langettaa tuntuvia rangaistuksia, monet ongelmat korjaantuisivat, tiedetään.

Rangaistuksen ankaroittamista vaativaa valtavirtaa edustavien puheenvuorojen joukossa on tavallisesti myös joitakin asiantuntijakeskustelijoiden tutkimustietoon tukeutuvia kommentteja. Niissä tuodaan esiin, etteivät kovat rangaistukset ehkäise rikollisuutta, eikä pitkä vankeusaika tee kenestäkään lainkuuliaista. Tutkimustietoon vetoaminen ei kuitenkaan muuta keskustelun sävyä, eikä toistuvakaan tutkimustulosten esillä pitäminen näytä vaikuttavan kommenttipalstoilla viljeltyyn käsitykseen oikeuslaitoksen tehtävästä ja rangaistusten toimivuudesta. Ihmiset näyttävät kaiken uhallakin uskovan sen, minkä he tahtovat uskoa.

Poliittisessa päätöksenteossa korostetaan nykyään laajasti kannatettua suuntausta, jota kutsutaan tiedolla johtamiseksi. Päätösten on pohjauduttava tutkimukseen perustuvaan tietoon. Sen varassa voidaan selvittää käsillä olevan ratkaisun kannalta tärkeät faktat ja arvioida, kuinka erilaiset valinnat todennäköisesti toteuttavat toivottuja tavoitteita ja asetettuja päämääriä.

Kaikki puoluekannasta riippumatta ilmoittavat pitävänsä tutkittua tietoa tärkeänä päätöksentekoa ohjaavana tekijänä. Poliittinen todellisuus osoittaa kuitenkin, että tutkimustulokset voidaan tarpeen vaatiessa ohittaa. Poliitikon näyttää olevan helpompi tukeutua äänestäjiensä yleisiin käsityksiin ja valita niitä myötäilevä ratkaisuvaihtoehto kuin ryhtyä keskustellen perustelemaan, miksi tutkimustietoon pohjautuva ratkaisu esimerkiksi ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on tärkeämpi kuin äänestäjien lyhyen aikavälin intressien toteuttaminen. Jos tutkimuksen tukemaa argumenttia ei muuten voida sivuuttaa, tutkimustuloksia voidaan kutsua mielipiteiksi mielipiteiden joukossa.

Yliopistojen edustajat esiintyvät mielellään kriittisen tiedonhankinnan ja siihen perustuvan rationaalisen päätöksenteon edustajina. Kiihkeissä tieteellisissä kiistoissa voi kuitenkin nähdä merkkejä siitä, kuinka keskustelua eivät ohjaa vain totuudenrakkaus ja kriittinen asenne, vaan halu olla oikeassa, nujertaa vastustajat ja häpäistä heidät. Tieteellisen tiedonhankinnan ihanteet väistyvät, kun pelissä on oma maine ja kunnia.

Joidenkin tutkijoiden tapa toteuttaa kriittisen tiedon ihanteita muistuttaa yliopistoja johtamisessa pilkahtelevaa ilmiötä: hyvän johtamisen periaatteiden merkitystä korostetaan strategia-asiakirjoissa ja puheissa, mutta käytännön johtamista ohjaavat toisenlaiset menettelytavat. Hyvä tutkija suhtautuu työhönsä itsekriittisesti, haluaa oppia muilta ja on valmis myöntämään erehtyneensä. Ilman niitä oma tutkimus jähmettyy pelkäksi inttämiseksi. Itsekritiikki, halu oppia muilta ja valmius tunnistaa ja tunnustaa virheensä ovat keskeisen tärkeitä myös johtajan ominaisuuksina.

Vaikka virheet ja erityyppinen epätäydellisyys ovat erottamaton osa kaikkea inhimillistä toiminta, erehtymättömiä johtajia on edelleen, myös yliopistoissa. Suojautumalla oikeassa olemiseensa johtaja voi välttää ristiriitojen muuttumisen näkyviksi erimielisyyksiksi, kun kriittiset kysymykset voidaan kuitata muutosvastarinnaksi ja vaihtoehtoisten menettelytapojen ehdottajat voidaan vaientaa syyttämällä heitä negatiivisen ilmapiirin lietsomisesta. Oman minän ja aseman varjeleminen syrjäyttävät johtajan varsinaisen tehtävän palvella tutkimusta ja opetusta, joiden keskeinen kehittämisen voimavara työyhteisöjen erilaiset näkemykset ja niiden väliset ristiriidat ovat. Keskeinen keino taistella erehtymättömyyden harhaa vastaan on muuttaa yliopistojen johtosääntöjä niin, että ne tukevat osallistavaa ja demokraattista toimintatapaa.