Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

11.9.2018

Uusavuttoman tunnustuksia

Aikuisuuden kynnyksellä olevan sukupolven osaamattomuutta oli joitakin vuosia sitten tapana päivitellä kuvaamalla nuorisoa uusavuttomaksi. Luonnehdintaan kuuluu käsitys, että uusavuttomat eivät selviä arkipäivän perustehtävistä. Heiltä puuttuvat taidot, jotka jokainen vielä hetki sitten hallitsi ja joiden omaksumista on pidetty itsestäänselvyytenä. Uusavuttomuus uhkaa johtaa syrjäytymiseen ja kelkasta putoamiseen.

Aloitin 30. työvuoden yliopiston palveluksessa. Vilkaisu menneeseen saa ajattelemaan, että olen urani aikana oppinut yhtä ja toista tavalla, jota voi kutsua asiantuntemuksen karttumiseksi ja syventymiseksi. Uuden lukuvuoden alussa mieleeni hiipii kuitenkin myös häpeään häivähtävä huomio: minusta on tullut työssäni uusavuton.

En osaa vastata opiskelijoiden kysymyksiin eri tutkintojärjestelmiin kuuluvien opintojen yhdistämisestä ja korvaavuuksista. Vastauksen antamista hillitsee kokemus, että siitä ja tästä on annettu määräys tai tehty linjaus, joka on jäänyt minulta huomaamatta, jota en ole ymmärtänyt tai jonka olen unohtanut. Neuvon antamista vaikeuttaa myös se, että tutkintojen rakenteet ja sisällöt ovat viime vuosina muuttuneet yhä kiihtyvällä nopeudella. Kohdalleni tulleen kahdeksannen – vai kymmenennen? – tutkinnonuudistuksen jälkeen motivaationi opetella säädösten yksityiskohtia on heikentynyt lähes olemattomiin. Arvaan, että nurkan takana on uusi mullistus, jolla on määrä ratkaista opiskelijoiden työelämävalmiuksissa, kansainvälistymisessä, tietotekniikkataidoissa, konstruktivistisessa tiedonhankintaosaamisessa tai jossain muussa sellaisessa havaitut puutteet.

Avattuani tutkimushakemuksen rahoituskaavakkeet näin heti, että nyt tarvitaan taloushallinnon apua. Yliopiston palveluhakemiston selattuani olin edelleen ymmälläni. Kävin läpi palvelukeskuksen lähettämät sähköpostit, ei osumaa. Ystävällinen työtoveri ehdotti kolmea nimeä. Vaikka mikään niistä ei ollut oikea, sain viimein käsiini oikean ihmisen ja ongelmani ratkesivat.

Minkä tahansa raportin lähettäminen ja selvityksen tekeminen tuovat vääjäämättä mieleen, että jokin menee taas pieleen, eikä vastaa vallitsevia käytäntöjä ja voimassa olevia säännöksiä. Ajattelen lämmöllä pitkäaikaista työtoveria, taitavaa ja osaavaa osastosihteeriä, jonka avulla asia kuin asia selvisi nopeasti ja jonka kanssa yhdessä ratkoimme ongelmia, joita harvemmin eteen tulevat asiat loivat.

Palvelukeskusuudistuksen jälkeen, kun prosessit on virtaviivaistettu ja palvelukokemukset yhdenmukaistettu en enää tunne sen paremmin menettelytapoja kuin ihmisiäkään. En hahmota organisaatiota enkä asioimispolkuja, jotka tuntuvat jatkuvasti hakevan muotoa.
Yritän pitää avun- ja tuentarpeeni mahdollisimman pienenä. Häpeää, jota vieraantumiseni oman työn perusedellytysten heikentymisestä tuottaa, yritän lievittää miettimällä taitoja, joita palvelukeskusuudistus kehittää. Olen tullut kärsivällisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi. Annan aiempaa enemmän vastuuta opiskelijoille. Tunnen uudenlaista yhteenkuuluvuutta työtovereihin, kun yhdessä keräännymme tulostimen ääreen pohtimaan sen antamia virheilmoituksia.