Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

19.12.2022

Yliopistojohtamista 90-luvun opein

Eppu Normaalin hitti ”Tahroja paperilla” julkaistiin vuonna 1990. Yliopistojen johtamisessa vaikuttaisi yhä olevan käytössä samaiset paperit.

Olen ollut arvioimassa erityisesti erilaisten julkisten organisaatioiden johtamista vuosikymmenten ajan. Viime aikoina minulla on ollut mahdollisuus arvioida yliopistojen johtamista johtosääntöjä ja yliopistodemokratiaa koskevan selvityksen yhteydessä. Tämän tekemisen myötä olen joutunut kysymään, mistä löytyisivät osuvimmat vertailukohdat yliopistojen johtamiselle. Vastaus on selkeä: yliopistojen johtamisen mallit ja ajattelutavat ovat pääosin kuin julkista johtamista 1990-luvulla eli 30 vuotta sitten.

Yliopistojen 1990-lukuinen johtaminen näyttäisi myös paljolti muotoutuneen samankaltaisista asetelmista. Uuden julkisen johtamisen (NPM) ajattelutavan hengessä alettiin 1990-luvulla julkisessa hallinnossa painottaa vaikuttavuutta ja tuloksellisuutta. Johtamistehtävissä toimi henkilöitä, jotka olivat enemmän hallintobyrokraatteja kuin johtajia ja joille johtamisen painottaminen toi valtaa ”yli muiden”.

Yliopistossa 1990-lukuisuutta edustavat esimerkiksi pyrkimys johtaa keskitetysti, johdon etääntyminen sekä yliopistohallinnon vahva asema. Tässä ajattelussa yliopistodemokratia on usein johtamista häiritsevä tekijä. Vallan ja vastuun liittymistä toisiinsa korostetaan. Se kuitenkin tarkoittaa yksinvaltaa eli yliopistokontekstissa vallan ja vastuun tulee olla yhden toimijan – rehtorin – käsissä. Vaikka NPM korostaa periaatteessa henkilöstön merkitystä, henkilöstövoimavarojen johtaminen on 1990-luvun julkisen johtamisen kaltaisesti yliopistoissa heikkoa. Työn merkityksellisyys tai ”vaikkapa professoreiden sujuva arki” eivät ole lähtökohtia, jota johtaminen edistää. Toimeenpanokyky on heikko.

Erityisesti olen huolissani 1990-lukuisesta suhtautumisesta virheisiin ja ongelmiin. Yliopistoissa johto usein kertoo ylikorostuneesti vain onnistumisen tarinaa. Tavallaan kysymys on epäluottamuksesta. Negatiivisia asioita ei uskalleta nostaa esiin, koska tätä ”heikkoutta” saattaa joku käyttää hyväksi. Yliopistotoimijoiden kriittiset näkemykset ovat muutosvastarintaa, joka pitää murtaa, sen sijaan että ne kertoisivat työntekijöiden sitoutumisesta tai kriittisiä näkökulmia hyödynnettäisiin paremman tekemisen edistämisessä. Edellytykset ratkaisukeskeiselle ja yliopistoihin sopivalle kollegiaaliselle ja tietoperustaiselle johtamiselle heikkenevät.

Tekemäni yliopistojen johtamisselvitys myös osoittaa, että ns. aktiiviprofessorit eivät juuri tunnista 1990-lukulaisen johtamisajattelun ja mallin tuomia hyötyä. Tilannetta voidaan peilata myös yliopistojen tulevien vuosien haasteisiin. On esimerkiksi kysyttävä, onnistuuko digitalisaation tuominen yliopistoihin akateemista toimintaa edistävällä tavalla, jos johtaminen tapahtuu 90-luvun opein.

1990-luvulla johtamiselle oli tyypillistä tietämisen ja tekemisen välinen kuilu. Periaatteessa yliopistoissakin johto osaa MBA-koulutusohjelmissa opitun kielen ja tietää, miten pitäisi johtaa. Halua johtamisen kehittämiseen on yliopistojen ylimmän johdonkin keskuudessa.

Yliopistojen tulossopimuksiinkin on sisällytetty opetus- ja kulttuuriministeriötä ja yliopistoja velvoittava hyvän johtamisen tavoite. Se ei voi tarkoittaa 1990-lukulaisuutta vaan niitä linjauksia, joita esimerkiksi on otettu lähtökohdaksi julkisen hallinnon johtamisen kehittämisessä, kuten dialogia, vuorovaikutusta, luottamusta ja avoimuutta.
Odotankin mielenkiinnolla, miten Professoriliitolle tekemääni johtamisraporttiin suhtaudutaan yliopistojen ylimmän johdon keskuudessa. Mahdollista on, että 1990-luvun hengessä yliopistojen johto pyrkii mitätöimään ja vähättelemään tuloksia ja niiden yleisyyttä, vaikenemaan sisällöstä ja argumenteista tai jopa syyllistämään epämukavien, mutta aineistoon perustuvien asioiden esille nostosta. Vaihtoehtoisesti raportti nähdään tähän aikaan sopivan johtamisajattelun mukaan mahdollisuutena kehittää johtamista. Johdolla on halua käydä faktaperustaista dialogia, jossa esitetään argumentoituja näkemyksiä puolesta tai vastaan johtamisen ja yliopistodemokratian tilanteesta ja sen kehittämisestä. Tämä pohjalta – mikä tärkeintä – tehdään tietoperustaisia ratkaisuja yliopistoyhteisöjä palvelevan johtamisen toteuttamiseksi.

Parempi johtaminen ja toimivampi yliopistodemokratia ovat lopultakin kaikkien etu. On uusien paperien aika.

Vuoden Professori Jari Stenvallin selvitys yliopistojen johtamisesta, johtosäännöistä ja yliopistodemokratiasta julkaistaan 22.12.2022.

Pauli Juuti 19.12.2022
Tämä blogi ei todellakaan ole mikään "tahra paperilla", vaan asiantunteva ja teoriaa sekä yliopistojen nykyistä kulttuuria sekä toimintatapaa tuntevan asiantuntijan vakava puheenvuoro. Jos tähän asiaan ei puututa, sillä on vakavat seuraukset koko maamme tulevaisuudelle.

Elisa Juholin 19.12.2022
Viestinnän tutkijan näkökulmasta johtaminen on pitkälle viestintää. Tunnistan blogitekstissä kaikuja 1980-luvun viestinnän ihanteista. Niiden mukaan kaikkea piti ”hallita” ja imagoja ”rakentaa”. Silloisessa viestintäympäristössä se ehkä toimikin, mutta tämän ajan eetos on nimenomaan hallitsemattomuus. Siihen kuuluvat mm vaatimukset läpinäkyvyydestä ja vuorovaikutuksesta sekä avoimuudesta kritiikille, mikäli halutaan luoda luottamuksen kulttuuria ja hyvinvointia sekä vahvistaa legitimiteettiä. Hyvä blogi!

Jukka 19.12.2022
Erittäin hyvä kirjoitus; kiitos! Alas ajetun demokratian palauttaminen ja kehittäminen ovat ydinkysymyksiä nyt ja tulevaisuudessa, jotta yliopistojen alamäki saataisiin pysäytettyä. Toinen tärkeä tehtävä on yliopistojen tulevaisuuden hahmottaminen osana pohjoismaista hyvinvointivaltion mallia. Siihen kuuluu olennaisena osana myös mahdollisuuksien tasa-arvo. Suomella ei ole varaa romuttaa tätä periaatetta lukukausimaksuilla tai muutoin.

Jukka 20.12.2022
Elisan hyvään kommenttiin lisään vielä sen, että se, miten kuvaat "nykyajan vaatimuksia" on täydellisessä ristiriidassa nykyisen johtamisen todellisuuden kanssa! Ei johtajille keskitetyssä vallankäytössä ole hiventäkään läpinäkyvyydestä, vuorovaikutuksesta saati avoimuudesta kritiikille. Ennen vuotta 2010 sentään oli ainakin jossain määrin.