Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

27.4.2021

Ajatuksia palavan kirjaston ääreltä

Kapkaupungin yliopiston kirjaston tuhonnut järkyttävä tulipalo on järkyttänyt Afrikan ja laajemminkin jälkikoloniaalisen historian, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkijoita ympäri maailman. Tällä hetkellä ei olla vielä selvillä, mitä kaikkea liekit ovat tuhonneet, mutta ainutlaatuisia Afrikan tutkimuksen erikoiskokoelmiin sekä Etelä-Afrikan poliittiseen historiaan liittyviä aineistoja tiedetään jo kadonneen. Aiemmista vastaavista tuhoista mieleen nousee Brasilian kansallismuseon tulipalo 2018 sekä kauempaa historiasta Aleksandrian kirjaston myyttinen tuho. Yliopiston symbolisen ytimen tuho vie ajatukset siihen, mikä on yliopistokirjaston merkitys tutkijalle tänään Suomessa.

Kirjaston tuho on joidenkin mielestä sivuseikka. On helppo esittää, että nopea digitaalisatio on ratkaisu tähänkin ongelmiin. Tämän diskurssin mukaan aineistot pitää saattaa digitaaliseen muotoon, jolloin kirjoja tai niitä säilyttäviä instituutioita ei enää tarvita. Itä-Suomen yliopiston kaskukirjassa Idän jättiläinen viitataan erään dekaanin ja rehtoraatin jäsenen sananvaihtoon 2010-luvun alussa. Siinä missä humanistille kirjat ja aineistokokoelmat ovat työn ytimessä ja kirjasto ”humanistin temppeli,” luonnontieteen edustaja voi julistaa: ”kirjan aika on ohi” (ks. Anttonen, Hynynen, Puro & Saarti 2019). Fyysiset kirjakokoelmat ovat toki vain osa nykyisen ihmistieteilijänkin materiaaleista, mutta pandemia-aika on osoittanut niiden saatavuuden olevan aivan ensiarvoista niin tutkijoille kuin opiskelijoille. Tutkija käyttää niin digitaalisia kuin perinteisiä aineistoja, mutta esimerkiksi nousussa olevat digitaaliset ihmistieteet ovat ensisijaisesti lisä metodologiseen kirjoon ja avaavat mahdollisuuksia vastata uusiin kysymyksiin eivätkä siten korvaa olemassa olevia tieteenaloja. Kirjat eivät myöskään ole pelkästään niiden biteiksi muutettavaa sisältöä, vaan myös lukijan tekemät reunamerkinnät voivat olla tutkimuksen kohteena, kuten esimerkiksi Panu Turusen (2018) havainnot J. K. Paasikiven kirjoihinsa tekemistä kommenteista osoittavat.

UCT:n tragedia muistuttaa siitä, kuinka monella eri tavalla kirjastot ovat elimellinen osa yliopistoa. Kansainväliset vieraat viedään katsomaan kirjastojen arkkitehtuuria niin ulko- kuin sisäpuolelta. Kirjasto kouluttaa opiskelijat aktiivisiksi tiedonkäyttäjäksi ja -etsijöiksi ja tarjoaa opiskelumahdollisuuksia. Sen henkilökunta tukee tutkijoita tiedon hallinnan ja analytiikan kysymyksissä. Kirjasto tallentaa kokoelmiinsa kulttuuriperintöä ja tieteen tuloksia. Se on yliopiston muisti, sillä se tallentaa ja kerää yliopiston toiminnan muun muassa opinnäytteiden ja myös avoimien ja elektronisten julkaisujen muodossa. Symbolisesti kirjasto on sivistyksen, tiedon ja tulevaisuuden tyyssija. Juuri näistä syistä kirjaston tai muun vastaavan muistiorganisaation yllättävä tuhoutuminen järkyttää meitä. Kuten Kapkaupungissa tulipalon jälkeen haastatellut tutkijat ja yliopiston työntekijät toteavat, kirjaston tulipalo merkitsee yliopiston sydämen tuhoa. 

Tulipalo ei ole kuitenkaan ainoa kirjastojen uhka. Kirjastojen tutkijoille ja laajemminkin suomalaiselle yhteiskunnalle tarjoamat palvelut ovat jatkuvasti uhattuina maassa, jossa sivistystä arvostetaan vain juhlapuheissa. Kansainvälisten aikakauslehtien ja muiden aineistojen hinnat ovat nousseet merkittävästi digiaikana. Myös tehokkuutta ja hyötyä korostava yliopistopolitiikka erilaisine tilansäästöohjelmineen on rajoittanut kirjastojen toimintakykyä. Tämä onkin paradoksaalisesti johtanut siihen, että kokoelmia nykyisin ennemmin supistetaan kuin laajennetaan. Kaikkea tallennusta kaipaavaa materiaalia ei voida ottaa vastaan. Suomalaisessa kontekstissa tämä näkyy selkeimmin rajoitettuina mahdollisuuksina kehittää resursseja ja tilaa vaativia erikoiskokoelmia, vaikka juuri ne houkuttelevat tutkijavierailuille ulkomaisiin yliopistoihin. Niitä pitäisi ajatella osana yliopistojen profiloitumista ennemminkin kuin ”turhana kulunkina.” Kokoelmien supistuminen uhkaa erityisesti vapaata tutkimusta, sillä tutkijan näkökulmasta ei voi sanoa mitä aineistoa tulevat tutkimukset saattavat vaatia. Erilaisten kokoelmien kartuttaminen ja niiden vaatimien tilojen ylläpitäminen on osa yliopiston tutkimuksellisen infrastruktuurin kehittämistä.

Kapkaupungin yliopiston tulipaloa ei voinut ennustaa, mikä lisää tapahtuman järkyttävyyttä. Yliopistojen kirjastot ovat keskeisiä sivistystä ja kulttuuriperintöä säilyttävien muistiorganisaatioiden joukossa, mutta niiden rooli tiedon symbolina on aivan erityinen. 

 

Viitteet:

Anttonen, Pertti, Petri Hynynen, Hanna Puro ja Jarmo Saarti (toim.) Idän jättiläinen ja muita kaskuja Itä-Suomen yliopistosta. Itä-Suomen yliopisto 2019. 
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/22073/urn_isbn_978-952-61-3225-9.pdf

Turunen, Panu. ”J.K Paasikiven kirjojen reunamerkintöjä.” Bibliophilos 4/2018, 4-11. 
https://jkpaasikivi.fi/wp-content/uploads/2020/11/turunen_bibliophilos4_2018.pdf