Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

7.12.2020

Kohtaanto-ongelma

Poikkeusajan yliopistossa tapamme kohdata muita on muuttunut merkittävästi. Nyt opiskelijat ja kollegat tulevat (etä)työhuoneeseen kaukaa, ”ruudun takaa,” Baddingiä lainaten. Rehtorit ja dekaanit tiedottavat verkossa, joskus liikkuvan kuvan kanssa. Väitökset toteutetaan ensisijaisesti striimissä. Kenet kohtaamme perinteisesti? Kotona professori kohtaa perhettään, kampuksella hän kohtaa tyhjät käytävät ja parhaassa tapauksessa muutaman väljissä tiloissa lounastaukoa viettävän työtoverin. Ravintoloista on tullut riskien tiloja, ja ihmisten kohtaaminen siellä on vaarallista, altistavaa. Maailmasta puuttuu yllättäen jotakin.

Sosiaalisten kontaktien vähenemisen ohella kohtaamisten puute on johtanut myös epävirallisen tiedonkulun ja yhteisen ideoinnin häviämiseen. Siinä missä viralliset kohtaamiset on siirretty tiukasti aikataulutettuihin Teams-kokouksiin, epävirallisia kohtaamisia yliopistoväen kesken on edelleenkin hyvin rajoitetusti. Ei ole paikkaa eikä aikaa. Asiat tapahtuvat jossakin, mutta työyhteisölle merkityksellisistäkään asioista ei aina kuule kuin kuukausien jälkeen. Kynnys ottaa yhteyttä ylityöllistettyihin kollegoihin on korkea, jos ei ole kuin tikun verran asiaa. Punainen pallukka Teamsissa kertoo kovasta kiireestä. Jotkut suhtautuvat muutokseen positiivisesti: monipaikkainen työ on tullut lopullisesti ja vapauttaa meidät paikkaan sidotun kotiyliopiston kahleista ja vaateista. Kokoukset ja yhteydet kollegoihin ja opiskelijoihin hoituvat helposti verkossa, ja maailman parhaat webinaarit ja huippukonferenssit tulevat kätevästi omaan kotiin. Toiset vetäytyvät introverttiyden suojiin ja keskittyvät tutkimuksiinsa vailla kokousten huolia. Kolmannet uupuvat.

Jäljelle jääneet kohtaamiset ovat muuttuneet suuntaan, joka korostaa suunnitelmallisuutta ja rationaalisuutta, tehokkuutta ja tavoitteiden saavuttamista poikkeuksellisenakin aikana. Epäviralliset kohtaamiset ovat kuitenkin se liima, joka on pitänyt koossa yliopistoa yhteisönä. Niiden kautta välittyvät ajankohtaiset viestit ihmiseltä toiselle, ilman hallinnon strategisia näkemyksiä tai toimikuntien tai ”tiimien” tavoitteellisia ja ohjelmoituja pyrkimyksiä. Epäviralliset kohtaamiset kampuksella tai vaikka professorien ammattikunnan tapaamiset ovat osaltaan rakentaneet yliopistolaisten yhteisyyttä ja luoneet tieteenalojen rajat ylittäviä toiminta- ja tutkimusideoita. Epäviralliset kohtaamiset ovat siis yhteisöllisyyden ja hiljaisen tiedon kanava. Nyt niitä on vähän. Kokouschatin todellista vaikuttavuutta sopii epäillä.

Epävirallisten kohtaamisten puutteen voi nähdä yhdeksi filosofi Giorgio Agambenin (2005) kuuluisan poikkeustilan käsitteen ilmentymäksi. Agambenin ajatuksen mukaan poikkeustilan kuten sodan tai epidemian aikana tilapäiseksi tarkoitettu laista tai säännöstöstä poikkeaminen voi kuitenkin jäädä pitkäaikaiseksi tai pysyväksi, meidän ilmaisumme mukaan ”uudeksi normaaliksi.” Silloin vaarana on demokratian ja vaikuttamismahdollisuuksien rapautuminen. Kuluneen vuoden yhteen hiileen puhaltaminen talvisodan hengessä on toki pitänyt yliopistojen opetuksen ja muut toiminnot käynnissä. Kuitenkin niin virallisten kohtaamisten muuttuminen, Teams-kokousten ajoittain hämmentävä yksimielisyys sekä epävirallisten kohtaamisten ja ajatusten vaihtamisen katoaminen rapauttavat pitkään jatkuessaan yliopistoyhteisön kollegiaalisuutta ja sen demokraattista luonnetta.

Poikkeustilan ja sen toimintatapojen muuttuminen uudeksi normaaliksi saattaakin palvella tietynlaista yliopistokäsitystä ja siihen kytkeytyviä ajatuksia vallasta ja vaikuttamisesta. Siinä moninaisuuden asemasta haetaan yhtenäisyyttä ja konsensusta, moniäänisyyden asemasta Teams-kokouksen mute-johtajuutta, ja monikantaisen vaikuttamisen asemasta muodostetaan johtajien näkemyksiä ripeästi eteenpäin vieviä ryhmiä. Poikkeusajan yliopistoon ja sen kohtaamattomuuteen kätkeytyy siis monia yhteisön rikkoutumiseen ja heikkeneviin vaikutusmahdollisuuksiin liittyviä uhkia. Kohtaamiset ovat keino ylläpitää keskinäistä luottamusta, ja niihin meidän tulisi pyrkiä.

Viite:

Agamben, Giorgio. State of Exception. University of Chicago Press, 2005.