Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

27.8.2019

Tutkinnot vai jatkuva oppiminen? Osaaminen vai sivistys?

Yliopistolaiset ovat perinteisesti toimineet yliopistolain mukaisesti kouluttajina, jotka tähtäävät tutkintojen antamiseen. Vaikka käsitteestä voitaisiin filosofoida pitkään, niin yliopistotutkinto kuitenkin konkretisoituu tutkintotodistuksena, jonka Suomessa voi antaa vain laissa mainittu kouluttaja. Yliopiston tutkintotodistus on siis samanlainen todistus osaamisesta tietyllä alalla kuin tulityökortti tai luotsitutkinto, vaikka koulutus onkin monia muita pätevyyksiä laajempi ja pitkäkestoisempi. Tutkinto on eräänlainen akkreditointi, joka antaa mahdollisuuden harjoittaa säädeltyä ammattia kuten terveydenhuollon tai opetuksen alalla ja varmistaa niin työnantajalle kuin yhteiskunnalle, että henkilö osaa asiansa eikä vaikkapa aiheuta vaaraa toisille. Laki velvoittaa yliopistot ja professorit toimimaan tässä asiassa erityisen vastuullisesti – joidenkin tulkintojen mukaan tutkintoja antaessamme toimimme edelleen virkavastuulla, vaikka työsuhteessa olemmekin.

Ympäröivän yhteiskunnan nopeista muutoksista johtuen esimerkiksi OKM on vahvasti painottanut, että tutkintokoulutuksen ohella tarvitaan satojentuhansien ihmisten pikaista uudelleenkoulutusta. Tähän tarkoitukseen on luotu uudelleen määritelty jatkuvan oppimisen käsite, jossa oppimiseen kuuluva ajatus muutoksesta, joka kehittäisi yksilön itsetuntemusta ja lisäisi sivistystä, on korvattu puhtaan utilitaristisella ajatuksella osaamisesta työmarkkinataito. Taidot ja tosiasiat määrittävät sen mitä koulutuksessa annetaan. Jo viktoriaaninen kirjailija Charles Dickens tiivisti tällaisen ajatuksen romaanissa Kovia aikoja(Hard Times, 1854). Utilitarismin koulutusta ja osaamista pelkkänä hyötynä korostava koulutusnäkemys korostuu romaanin koulumestarin visiossa, jonka mukaan oppilaat tarvitsevat vain faktoja isolla kirjaimella: 

”NOW, what I want is, Facts. Teach these boys and girls nothing but Facts. Facts alone are wanted in life. Plant nothing else, and root out everything else. You can only form the minds of reasoning animals upon Facts: nothing else will ever be of any service to them. This is the principle on which I bring up my own children, and this is the principle on which I bring up these children. Stick to Facts, sir!”

Aikaamme leimaa vastaavanlainen tehokkuuden ja hyödyn diskurssi, jossa yliopistoja velvoitetaan antamaan vastinetta verorahoille, kehittämään osaamista. Tämän ilmentymänä yliopistokoulutusta koskevaan puheeseen on noussut juonne, jossa kokonaisuuden osaamista todistava tutkintokin hahmottuu esteenä ennemmin kuin osaamisen todisteena. Ideaaliksi ollaan nostamassa ketterä tai kepeä koulutus, koulutus, johon ei kulu aikaa ja jonka suorittanut on nopeasti työmarkkinoiden käytössä. Muutamia vuosia sitten puhuttiin kaksivuotista tutkinnoista tai korkeakouludiplomeista, ja nyt taikasanaksi on noussut yliopistojen rahoitusmalliin sisällytetty jatkuva oppiminen. Tätä voisi pitää eräänlaisena notkeana koulutuksena, josta on raivattu pois kaikki turha ja joka toteutetaan kevyesti maksullisina moduuleina tai verkon kautta. 

Sinällään uutta osaamista kehittävää koulutusta on järjestetty mm. yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten kautta tai erikoiskoulutuksena yliopistoissa vuosikymmeniä, joten asia ei tässä mielessä ole ongelma ja sitä myös tarvitaan. Ongelma onkin siinä tavassa, jolla puhe jatkuvasta oppimisesta nivoutuu ideologiseen puheeseen osaamisesta vain taitojen ja faktojen hallintana. Tämä onkin ristiriidassa yliopistoon kuuluvan oppimisen ajatuksen kanssa, sillä kevennetty koulutus on osa koulutuskielteisyyden diskurssia. Siinä tutkinnolla todistettu osaaminen korvautuu toisenlaisella osaamisella, taloudellisella menestymisellä maailmassa ilman turhaa tutkinnon painolastia – erityisesti amerikkalainen media nostaa mielellään esille yritysmaailmassa menestyneiden yliopistopudokkaiden sankaritarinoita vanhan self-made man–ihanteen mukaisesti. Huolta herättääkin se, että myös itse yliopistot ovat korostamassa tällaista mallia, jossa koulutuksella ei nähdä arvoa tai merkitystä vaan se on vain markkinoiden vaatimaa osaamista. Esimerkiksi erään yliopiston jatkuvan oppimisen johtaja on lausunut seuraavaa: ”Tutkintoon tähtäävän koulutuksen sijaan pitäisi ruveta puhumaan osaamisen kehittämisestä. Se voi johtaa tutkintoon tai sitten ei. Perinteinen täydennyskoulutus sulautuu yleiseen osaamisen kehittämiseen, joka jatkuu läpi elämän.”

Juhani Kahelin 28.08.2019
'Jatkuva oppiminen' on Troijan hevonen. Sitä markkinoidaan jaloin tavoittein mutta piilotavoitteet jätetään kertomatta. Korkeakoululaki sysää yliopistoille vastuuta aikuisväestön 'jatkuvasta oppimisesta' ilman lisäresursointia. Tämä johtaa tilauskoulutuksen laajentamiseen. Lakimuutoksen myötä maksullista tilauskoulutusta voidaan nyt antaa myös Eta-kansalaisille ja suomalaisille. Sen maksaa yritys. Tilauskoulutuksen laajentumista tuetaan myös yliopistojen rahoitusmallin muutoksella 2021, joka kaventaa yliopistojen liikkumatilaa lisäten painetta maksulliseen kouluttamiseen. Tilauskoulutus voi toimia päänavaajana maksuttomuuden poistumisele kaikesta yliopisto-opetuksesta.

Näistä piilotavoitteista ja piilovaikutuksista kertoo mm. Kauppalehti 5.7.2019 otsikolla 'Maksullisuus ui yliopistoihin'. Linkki:

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/maksullisuus-ui-yliopistoihin-yksityisten-toimijoiden-tilanne-voi-kuitenkin-hankaloitua/f7379b50-797a-4ffe-ab6b-e0506399ebb2