Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

16.5.2016

Yliopistokriisi ja tilaajan vastuu

Ajankohtaisen yliopistojen kriisiä koskevan keskustelun ytimessä on ajatus siitä, että yliopistot ovat velkaa ympäröivälle yhteiskunnalle. Sen kuittaamiseksi niiden tulee tuottaa yhteiseksi hyväksi erilaisia innovaatioita ja uudenlaisia tutkintoja. Samassa suunvuorossa sanotaan, että pienen Suomen tulee keskittää resurssinsa niille aloille, joilla kansainvälinen menestys on odotettavissa. Näin rahoitusta ohjataan strategisesti poliitikkojen tärkeiksi määrittelemiin tarkoituksiin. Vasta sitten kun yliopistot on saatu toimimaan halutulla tavalla, niiden katsotaan täyttävät tehtävänsä: laboratoriot, luentosalit ja tenttiakvaariot tuottavat tilattuja tutkintoja ja täsmätietoa, ja kansantalous parantuu kohisten. Tällä tavalla yliopistot kuittaavat olemassaolonsa oikeutuksen kansakunnalle, ja valtakuntaa vaivaava yliopistokriisi on ratkaistu.

Strategiselle ohjaukselle perustuva malli on jo muuttanut yliopiston toimintatapoja ja identiteettiä. Tilattua tietoa ja tutkintoja tuottava yliopistolaitos ei ole autonominen toimija eikä itsenäinen päättäjä, joka suunnittelisi pitkäjänteisesti omaa toimintaansa ja kehittäisi toimintaansa sisältölähtöisesti. Strategisesti ohjattu yliopisto on osoitus siitä, miten julkisten palvelujen organisoinnissa 2000-luvulla yleistynyt tilaaja-tuottaja -malli hallitsee yliopistojen nykypäivää. Mallin mukaan se, jolla on rahaa ja joka tarvitsee palveluita, tilaa niitä siltä, joka tällaista palvelua tuottaa. Ja rationaalisesti ajatteleva tilaaja hankkii haluamansa palvelun sieltä, mistä sen saa halvimmalla ja mielestään tehokkaimmin tuotettuna. Tämä toimintatapa läpäisee nyt koko suomalaisen yliopistojärjestelmän tutkimuksesta koulutukseen.

Näinä viikkoina yliopistot neuvottelevat opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa tulevaisuudestaan ja taloudestaan. Tilaajan esittämä tutkintotavoitteiden vähentäminen joillakin aloilla ja koulutuspaikkojen uudelleenkohdentaminen toisille aloille on mallin antama keino muovata yliopistojen koulutus- ja tutkimuslinjauksia poliittisesti haluttuun suuntaan. Tilaamalla sitä mitä katsoo tarvitsevansa tilaaja-maksaja samalla viestittää, minkä verran kunkin alan koulutusta maassamme tarvitaan ja missä sitä tulisi järjestää. Johtaneeko tämä siihen, että kansallisissa linjauksissa seurataan Britanniasta tuttua tapaa, jossa julkinen satsaus ihmistieteisiin vähenee asteittain olemattomiin ja innovaatioita tuottavat STEM-alat nousevat keskiöön?

Yliopiston autonomialle muutoksella on valtava merkitys: kun tilaaja tilaa vähemmän tietyn alan tutkintoja ja satsaa enemmän rahaa hyödyllisiksi katsomiinsa, yliopisto ei silloin ole tasapuolinen sopimuskumppani. Se ei päätä omien tuotteidensa sisällöstä eikä myynnistä vaan odottaa hankintapäätöstä kuin ananaksenkasvattaja panamahattuista kauppaedustajaa muinaisessa Del Monte -mainoksessa. Yliopistolain muutostarpeiksi aikanaan esitetyt perusteet yliopistojen vahvemmasta autonomiasta eivät mallissa toteudu vaan budjettiohjaus on korvattu tilaajaohjauksella.

Tässä mallissa yliopisto on kuin liukuhihnatehdas, jonka tuotantolinjat ovat helposti purettavissa ja kasattavissa tehokäyttöön jossain muualla. Kuitenkin linjoja purettaessa kadotetaan myös niiden käytön vaatima vuosien aikana karttunut asiantuntemus ja kokemus, jota ei vähällä korvata. Mitä tehdään, jos tilaajan haluama tuotevalikoima ei olekaan harkittu vaan sen valinta pohjautuu hetken mielijohteisiin? Viekö se Suomea menestykseen ja auttaa ylläpitämään sivistystä? Joudummeko vielä joskus pohtimaan, mikä olikaan tilaajan vastuu?

Joel Kuortti 16.05.2016
Kiitos hyvästä puheenvuorosta. Japanin hallituksen viimesyksyinen linjaus on ääriesimerkki tällaisesta poliittisesta ohjailusta, jolla yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen koulutuksen ja tutkimuksen asema kyseenalaistetaan:

https://www.timeshighereducation.com/news/social-sciences-and-humanities-faculties-close-japan-after-ministerial-intervention

Pekka Pihlanto 17.05.2016
Selkeä analyysi nykytilanteesta. Tällainen ohjailu vie väistämättä mahdollisuuksia todellisilta innovaatioilta, jotka vaativat aikaa ja tekemisen vapautta. Niitä ei voi tilata ja ohjelmoida, vaan ne syntyvät ikään kuin sivutuotteina.

Joel Kuortti 18.05.2016
Kiitos hyvästä puheenvuorosta. Japanin hallituksen viimesyksyinen linjaus on ääriesimerkki tällaisesta poliittisesta ohjailusta, jolla yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen koulutuksen ja tutkimuksen asema kyseenalaistetaan:

https://www.timeshighereducation.com/news/social-sciences-and-humanities-faculties-close-japan-after-ministerial-intervention