Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

3.10.2016

Terveisiä taas Tampereelta

”Tampere3-hanke on tällä hetkellä Suomen tärkein korkeakoulupoliittinen hanke” totesi rehtori Mika Hannula Tampereen teknillisen yliopiston lukuvuoden avajaispuheessaan. Samassa puheessa rehtori totesi – ja osoitti sanansa avajaisiin osallistuneelle ministeri Grahn-Laasoselle – ”Olemme tekemässä rohkeaa rakenteellista uudistusta eli juuri sitä, mitä valtiovalta on jo pitkään suomalaisilta korkeakouluilta vaatinut. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että toistaiseksi emme ole saaneet alkuunkaan sellaista taloudellista tukea, jota tämänkaltaisen hankkeen toteuttaminen edellyttää”.

Tampere3 on hyvä idea ja tärkeä korkeakoulupoliittinen hanke. Ajatus tuoda erilaista osaamista yhteen ja käyttää yhteisiä resursseja viisaasti on kannatettava. Se pitää myös toteuttaa ja siinä punnitaan niin innovatiivisuus kuin kärsivällisyyskin. Projektilla on osaavat tekijät, mutta valitettavan pienet resurssit ja erittäin tiukka aikataulu. Myös vastaus perimmäiseen kysymykseen monialaisesta säätiöyliopistosta, hallinnosta ja kaikesta muusta sellaisesta odottaa valmistumistaan. Toivottavasti itse kysymyskin ymmärretään ennen lopullisen aikarajan umpeutumista. Projektin riskienhallinnan kannalta tilanne on vaikea, mutta ei missään tapauksessa mahdoton. Monet projektin uhkakuvista ovat sisäisiä. Siis sellaisia, joista osapuolet voivat itse päättää.

Tampere3:n toivotaan luovan uudenlaista monitieteistä tutkimusta ja opetusta. Harva tietenkään uskoo kaikkein megalomaanisimpiin puheisiin monitieteisten hyperinnovaatioiden syntymisestä. Tutkijat ovat aina löytäneet toisensa organisaatioiden rajoista välittämättä ja tiedän korkeakoulujen olleen ja olevan useiden menestyneiden innovaatioiden taustalla jo nyt. Tampere3 voi kuitenkin merkittävästi kiihdyttää yhteistyötä ja mikä tärkeintä, tarjota uudenlaista taloudellista perustaa monialaiselle ja pitkäjänteiselle perustutkimukselle.

Eniten Tampere3:sta hyötyisivät opiskelijat. Itse näen vain lähelle ja siinä ympäristössä on käynnissä aktiivinen uusien toimintatapojen etsintä yhteisen opetustarjonnan kehittämiseksi duaalimallin rajoissa. Opetustarjontaa on saatu avattua erittäin nopeasti eri korkeakoulujen opiskelijoille. Yhtenä esimerkkinä käytännön toimista osallistuin itsekin kesällä oman alani Tampere3 – tai oikeastaan Tampere4? – kesäkoulun järjestämiseen. Kaikin puolin positiivinen kokemus.

Opetustarjonnan avaaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita laajempaa tarjontaa ja parempaa oppimista. Alkupurskeen jälkeen opetustarjonta alkaa todennäköisesti supistua strategisen profiloinnin nimissä ja lopputuloksena on aikaisempaa vapaampi opinto-oikeus nykyistä suppeampaan tarjontaan. Itse kannatan monialaista tutkimusta ja opetusta. Toisaalta, onko opetusalojen sisällä pakko opettaa jopa mahdottoman paljon? Onko kurssien määrän kohtuullinen vähentäminen alojen sisällä kenenkään edun vastaista? Rahoitusmallikaan ei enää suosi runsasta opetusta. Olemmekin jatkuvasti tilanteessa, jossa rahasta on krooninen pula ja haluaisimme tutkia nykyistä enemmän. Mitäpä jos opettaisimme hieman vähemmän ja tutkisimme vastaavan verran enemmän?  Ajankohtaista on myös hankehaku ”digitaalisten oppimisympäristöjen ja ympärivuotisen opiskelun edistämiseksi” . Jaossa on 25 M€ ja tuolla summalla on jo mahdollista tehdä hyviä asioita. Samalla kannattaa palauttaa mieliin, mitä professori Maarit Valo viime keväänä bloggasi otsikolla ”Verkko-opetus ei ole säästökeino”.

Tampere3:n myötä kampuksilla on myös alettu puhua erilaisista kulttuureista. Erityisen suosituksi näyttää muodostuneen rajan vetäminen ”hervannan insinöörien” ja ”yliopiston humanistien” väliin –  sekä huumorilla että vakavastikin pohtien. Oma ehdottoman jyrkkä kantani väitettyihin kulttuurieroihin on, että ne ovat pieniä – tai sitten ne ovat suuria – tai jos ei kumpaakaan, niin jotain siltä väliltä. Perustelematta myös väitän, että TTY tai Tampereen yliopisto eivät edes omissa yhteisöissään muodosta mitään ristiriidatonta yhtenäiskulttuuria. Väitän myös (ja edelleen sen paremmin perustelematta), että kulttuurieroja enemmän kyse on muutoksiin liittyvistä täysin oikeutetuista peloista, ennakkoluuloista, tiedon puuttumisesta, epävarmuudesta, ristiriitaisista tavoitteista, rahasta, vallasta sekä oman ylivertaisuuden harhasta. Oma suositukseni on, että rohkaisemme itsemme puhumaan ongelmista oikeilla nimillä kätkemättä niitä yleisen kulttuuripuheen varjoihin. Kipeät asiat on parempi keskustella halki nyt eikä parin vuoden päästä. Ongelmat pitää tuoda valmistelupöytiin keskusteltaviksi ja ratkaistaviksi.

Lopuksi pari sanaa rahasta ja rakkaudesta. Kuulin ensimmäisen kerran Tampere3-hankkeesta pari vuotta sitten. Liitto näytti tähtiin kirjoitetulta ja vain muodollisuudet tuntuivat erottavan nuoret toisistaan. Muistan, että jo silloin puhuttiin tarpeesta ministeriön yli 50 M€:n myötäjäisiin, jotta liitto toteutuisi ja uusi yliopisto syntyisi. Tällä hetkellä tarjotun lisärahoituksen taso on kaiketi miljoonia – ei kymmeniä. Paljon on tietenkin tapahtunut valtion rahanjaossa kahden vuoden aikana ja on selvää, että ministeriöllä on kaikissa korkeakouluissa monta nälkäistä suuta ruokittavana. Tampere3 ei varmasti halua olla korkeakoulumaailman käenpoika. Toisaalta Tampereella ratkotaan nyt periaatteellisia ja yhteisiä ongelmia, joiden ratkaisemisesta muutkin korkeakoulut hyötyvät. TTY:llä on myös takana raskaiden Yt-neuvottelujen sarja, joissa moni hyvä työntekijä on jo menettänyt työnsä. Uutena asiana on tullut täysin käsittämättömän Kiky-tulkinta, jonka vaikutuksia voi vain arvailla. Vaikka Tampere3:n odotus on jo pitkällä, nämä arjen realiteetit vaikuttavat siihen, että kummankaan yliopiston hallitukset eivät halua suin päin rynnätä yhteiseen talouteen. Rehtori Hannulan lukukauden avajaisissa perään kuuluttamat ministeriön myötäjäiset voivatkin nousta avainasemaan, kun Tampere3:n tulevaisuudesta lähiaikoina päätetään.