Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.
Jukka Kekkonen
11.4.2023Uskommeko sitoutumiseen?
Kaikki eduskuntapuolueet ovat ilahduttavasti sitoutuneet TKI-rahoituslakiin, joka nostaisi alan osuuden valtion budjetissa 2,6 prosentista neljään prosenttiin. Konsensus ja hyvä niin. Avoinna on kuitenkin vielä se, miten lisäresurssit suunnataan. Toivottavasti viime vuosia leimannut trendi ”ryöstöviljellä” tiedettä ja tutkimusta muuttuisi perustutkimukseen panostamiseksi.
On myös pakko olla sen verran ilonpilaaja, että luottamus esille otettuun lakiin voi olla liiallista. Olosuhteet voivat nopeasti muuttua, kuten olemme viime vuosina nähneet. Eikä lienee perusteetonta ennakoida, että tulevina vaalikausina käydään kovaa vääntöä siitä, miten taloutta sopeutetaan ja velkaantumista torjutaan ja missä aikataulussa.
Toivottavasti ei käy samoin kuin 2010-luvulla, jolloin yliopistoindeksi ensin puolitettiin ja sitten jäädytettiin kokonaan. Toimilla aiheutettiin mittavat koulutusleikkaukset, joiden vaikutuksista kärsitään edelleen.
Vakaan ja mieluiten kasvavan resursoinnin ohella tutkimus-, koulutus- ja innovaatiotoimintaan tarvittaisiin kipeästi myös sisällöllisiä muutoksia. Yliopistolaki (2009) olisi pikimmiten avattava, ja yliopistojen hallinnon valtasuhteita muutettava siten, että asiantuntijoiden organisaatioon sopimaton vallan keskittäminen purettaisiin ja tiedeyhteisön kollegiaalisuutta vahvistettaisiin.
Muutos edellyttäisi vain muutamien yliopistolain pykälien korjaamista. Tärkein niistä olisi se, että yliopistokollegioista tehtäisiin eräänlainen yliopistojen eduskunta, joka valitsisi rehtorin ja voisi valvoa aktiivisesti yliopistojen hallituksia. Toiseksi pitäisi lieventää vaatimusta, jonka mukaan hallituksen jäsenistä vähintään 40 prosentin pitää olla ulkopuolisia. Ulkoisia jäseniä toki tarvitaan, mutta heidän passiivisuutensa yliopistojen puolustamisessa esimerkiksi Sipilän hallituksen leikkauksia vastaan söi pahasti heidän uskottavuuttaan.
Yliopistolaki on nykyisellään kuin pakkopaita, joka estää yhteisöä kehittämästä toimintaansa demokratian suuntaan. Ilman lain muuttamista voidaan tietenkin tehdä pieniä muutoksia johtosääntöjen kautta. Käytäntö on osoittanut, että yliopistojen johto ei halua jakaa valtaansa, eikä halua purkaa keskittynyttä valtarakennetta. Siksi yliopistojen sisäinen kehittäminen on paljolti ollut sanahelinää, ”demokratiateatteria.”
On vaikea ymmärtää, miksi yliopistolakia ei voisi muuttaa. Yliopistolain avaamista vastustaa kiivaimmin OKM:n virkahenkilöjohto, jonka näyttää olevan mahdotonta myöntää, että yliopistolaki ei ole ollut hyvä uudistus. Se on heikentänyt yliopistojen autonomiaa (voimistuneen byrokraattinen ohjailun ja liian yksityiskohtaisen rahoitusmallin kautta), huonontanut henkilöstön hyvinvointia, eikä ole toiveiden mukaisesti nostanut, vaan pikemminkin laskenut, yliopistojen sijoituksia kansainvälisillä ranking-listoilla.
Lisäksi lain avaaminen ei näytä kiinnostavan maan hallitutuksia. Vastustajiin liittyy myös yliopistojen johto argumentilla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Heidän mukaansa lain avaaminen voisi johtaa eräänlaiseen Pandoran lipas -ilmiöön, jossa laki voisi uudelleen arvioinnin ja käsittelyn jälkeen muuttua ”vielä huonommaksi”.
Tätä argumenttia toisteltiin erityisesti ennen Rinteen ja Marinin hallituksia. Nyt voidaan arvioida, että maahamme on tuskin koskaan saatavilla hallitusta, jonka aikana uskallettaisiin lähteä liikkeelle.
Samalla logiikalla eduskunta voisi itse asiassa lopettaa lakien muuttamisen yleensäkin, koska aina on olemassa riski, että uusi laki on aikaisempaa huonompi!
Lea Pulkkinen 11.04.2023
Kiitos hyvästä kirjoituksestasi. Perustutkimukseen panostaminen vaatisi vielä oman bloginsa. Strateginen rahoitus pakottaa tutkijat hyppäämään aiheesta toiseen eikä keskittymismahdollisuutta ole. Poliitikot tuskin käyttävät strategisen tutkimuksen tuloksia hyväkseen sen enempää kuin muitakaan tutkimustuloksia. Tulosten syntyminen vie sen verran aikaa, että poliittiset strategiat ehtivät tuona aikana muuttua. Tutkijoita ei arvosteta asiantuntijayhteisönä, mikä näkyy heikossa lainvalmistelussakin, joka ei pohjaudu komiteatyöhön ja laajaan keskusteluun. - Lisäksi tutkijan suurella vaivalla hankkimasta tutkimusrahoituksesta valtaosa menee hallintoon. Jäljelle jää tutkijalle niin vähän rahaa, ettei lupailtuja tehtäviä pystytä toteuttamaan. Tutkijat itse asiassa rahoittavat organisaation erilaisia intressejä ja palkkaustarpeita. Miten käy suomalaisen tieteen?
Ismo Kantola 11.04.2023
Kiitos virkistävästä puheenvuorosta!
