Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Jukka Kekkonen

7.11.2022

Tarvitsemmeko uudenlaista johtajuutta?

Akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aron hieno kirjoitus opiskelijoiden lisääntyneestä ahdingosta (Yliopisto 2022) päättyy otsikossa olevaan kysymykseen: tarvitsemmeko uudenlaista johtajuutta? Salmela-Aron omat tutkimukset eriarvoistumisesta ja sen vaikutuksista tarjoavat oivallisen lähtökohdan asian pohtimiselle.

Tosiasia, josta liian usein vaietaan, on se, että yliopistoilla ei ole mennyt hyvin 2010 voimaan tulleen yliopistolain aikana. Eikä kysymys ole ainoastaan resurssien niukkuudesta, joka on yleinen ja yhteinen huolenaihe. Kaikki ei ole kiinni leivästä.

Ahdingon perussyy on toisaalla: aikaisemmin kohtuullisesti toimineen kolmikantademokratian alasajossa yliopistolain myötä. Vallan keskittäminen rehtorille, hallituksille (joissa ulkopuolisten jäsenten määrää tuntuvasti kasvatettiin) ja dekaaneille on osoittautunut hyvin ongelmalliseksi. Yliopistoissa johtamisen rakenteita on samalla linjalla entisestään keskitetty ministeriön antamien suuntaviivojen ja toiveiden mukaan.

Yliopistolain vaikutusarviointien (joita on tehty kolme) ja muiden selvitysten mukaan johto on etääntynyt yhteisön jäsenistä. On muodostunut paha ja syvä kuilu johdon ja perustyötä tekevien välillä, ja sen myötä todellisuudet ovat erkaantuneet toisistaan, pahimmillaan omiksi kuplikseen. Tätä kuvastaa se, että johdon mielestä asiat ovat kulkeneet ja menevät edelleen hyvään suuntaan. Onhan meillä hyvä strategia ja toiminnanohjauksen prosessit ovat kunnossa! Muutoksia ei siten tarvita.

Kentän, yhteisön jäsenten keskuudessa enemmistön näkemys on päinvastainen, ja sitä tukee myös olemassa oleva muu tutkimustieto. Helsingin yliopiston ranking-sijoitusten alamäki jatkuu, ja opetuksen (ja tutkintojen) laatu on heikentynyt.

Maailmojen eriytyminen on erityisen vaarallista kaikkien instituutioiden vallankäytön legitimiteetin näkökulmasta. Tähän on kuitenkin nyt tultu ja muutoksia pitäisi saada aikaan, jotta suunta kääntyisi.

Ensiksi pitäisi tunnustaa karut tosiasiat, eikä maalailla harhakuvia esimerkiksi siitä, että yhteisöllisyys olisi yliopistoissa arvo, jota erityisellä huolella vaalitaan. Johtajiemme puheissa ei ole juurikaan näkynyt ymmärrystä siitä, että tosiasialliset osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet vaikuttavat ratkaisevasti työhyvinvointiin, yhteisöllisyyteen ja sitä kautta yliopiston tulokseen.

Ymmärrys näyttää myös olevan hukassa sen suhteen, mikä on (valta)rakenteiden ja johtamisen käytäntöjen (kulttuurin) välinen suhde. Tiivistäen sanottuna asia on niin, että hyvissä rakenteissa selviytyvät keskinkertaisemmatkin johtajat. Sen sijaan nykyisessä keskitetyssä mallissa johtamisen ongelmat helposti kärjistyvät, kuten nähtiin vuonna 2016, mutta myös sen jälkeen.

Näin ollen painopisteen yhteisön toiminnan kehittämisessä tulisi olla rakenteiden muutoksissa. Vaikka OKM ei – ilmeisesti arvovaltasyistä – halua avata yliopistolakia, voitaisiin johtosääntöjenkin kautta ottaa askelia demokratian suuntaan ja saada yhteisöllisyyttä vahvistettua.

Tällaisesta politiikasta ei valitettavasti näy merkkejä. Se osoittaa johtajiemme nöyrästi alistuneen ministeriön komentoon. Rehtorit ja dekaanit muodostavat ministeriön alapuolella eräänlaisen vasallien ja alivasallien yhteisön, jonka aseman turvaa jäsenten lojaalisuus johtajiaan ja viime kädessä ministeriön johtoa kohtaan. Palkintona ovat 2010-luvulla huimasti nousseet palkat ja mahdollisuus rekrytoida ”joustavasti” omia tukijoita organisaatioon.

Kuten Pekka Hallbergin johtamasta autonomiaselvityksestä (2021) käy ilmi, johtajien autonomia suhteessa heidän alaisiinsa on kasvanut! Tämä uusi näkemys autonomista on tosin jotain aivan muuta kuin yliopistoyhteisön autonomia suhteessa ministeriöön.

Jos tähän valtarakenteeseen ei saada aikaan demokratiaa vahvistavia korjauksia, yliopistojen alamäkeä on vaikea pysäyttää.

Yrjö Mattila 11.11.2022
Hyvä blogi ja tärkeästä aiheesta. Valitettavasti näyttää siltä, että taistelet tuulimyllyjä vastaan. Valtarakenteet ovat vahvasti betonoituneen vuoden 2010 jälkeen eikä ranking listalla putoaminen näytä huolettavan päättäjiä.

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit omalla nimellä ovat tervetulleita

Jukka Kekkonen

Edelliset kirjoitukset

Ei vielä edellisiä kirjoituksia

Muut kirjoittajat

Digitaalisuus helpottaa elämää – ja ajaa epätoivoon Jaana HallamaaProfessoriliiton strategian ytimessä ovat tutkimuksen ja opetuksen vapaus sekä sivistys Jukka 'Jups' HeikkiläTerveisiä budjettiriiheen Eeva MoilanenYliopistot menneen vankina ja tulevaisuuden rakentajina Jari StenvallTiede, kulttuuri ja paikallisosasto Jussi VälimaaProfessors´ tenure track: fair or unfair? Tarja NiemeläTutkijanuran rakentumisen pullonkauloja Anssi PaasiNuoren tutkijan asialla Päivi PahtaMuurahaisen omenakävely ja globaalit ongelmat Markus OlinUrapolun arvioinnit kuntoon Raija PyykköSuomalaiset luottavat tieteeseen, mutta eivät kaikki Juhani KnuutiJufottaako? Jopi NymanProfessorer: Blicka bakåt och se framåt! Erik BonsdorffAntti Herlinin aiheellinen huoli Karl-Erik MichelsenLähellä etänä Elina Andersson-FinneHowyland Revisited Howy JacobsMitä yliopistojen tästä lukuvuodesta jää historiaan? Koronakriisi ja professorin työMitä on yliopistojen kilpailu? Kimmo AlajoutsijärviKun mikään ei riitä Kristiina BrunilaHäiriköt tutkijoiden kimpussa Esa VäliverronenSelvitys yliopistojen johtosäännöistä piirtää karun kuvan Suomen yliopistoissa toteutuneesta hallinnosta – tilanne vertautuu lähinnä feodaaliajan johtamiskäytäntöihin Petri LehenkariMiksi tiede? Arto MustajokiProfessoreita – onko heitä? Laura KolbeSota Ukrainassa ja tiedeyhteistyö Sanna TuromaAssistenttipalvelut – professorien viides tehtävä? Mari HatavaraHallituksen jäsenen vastuu yhdistyksessä Leevi MentulaOle mukava Leena KurkinenProfessorin vaikutusmahdollisuudet ja oikeudet osallistuvampaan ja toimivampaan yliopistoyhteisöön sekä akateemiseen vapauteen Heli RuokamoMisinformation överallt! Vad kan universitetssamfundet göra? Gunilla WidénArviointi voi olla ystävä Mika Lähteenmäki