Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

21.3.2022

Mitä ovat ’oikeat’, historialliset rajat?

Keskustelin muutama vuosi sitten kiinalaisprofessorin kanssa. Olimme kutsuttuina vieraina konferenssissa Koreassa ja vietimme iltapäivän keskustellen pikkubussissa isäntiemme järjestämällä kiertoajelulla.

Sivusimme keskusteluissamme Kiinan todellisia rajoja. Hän kertoi, mitkä nykyiset valtiot ovat joskus olleet osa Kiinan keisarikuntaa. Kollegani ajatus kulki siihen suuntaan, että nämä maat oikeastaan kuuluisivat Kiinalle, koska ne ovat historian kuluessa olleet osa Kiinaa. Asian noustessa puheeksi toisen kerran saman iltapäivän aikana, ryhdyin pohtimaan asiaa Suomen ja Euroopan näkökulmasta. Kysyin ääneen, mitkä olisivat vaikkapa Suomen ’oikeat’, historialliset rajat? Itse asiassa tämä kysymys pitäisi asettaa toisin: millä vuosisadalla ovat olleet Suomen ’oikeat’ rajat? Jos asiaa katsotaan 1600-luvun näkökulmasta, voidaan vedota siihen, että suomalaiset joukot valtasivat (osana Ruotsin armeijaa) Moskovan (1610) sekä Prahan (1648).

Näiden historiallisten faktojen perusteella voisimme siis väittää, että 'Suomen imperiumin' rajakaupunkeja ovat idässä Moskova ja etelässä Praha. Samaa logiikkaa voisi käyttää käytännössä joka ikinen Euroopan maa. Pitäisikö esimerkiksi Italian todellisen pohjoisrajan olla Skotlannin rajoilla? Rooman valtakunta kun ei koskaan virallisesti luopunut Brittein saarista...

Kiinalainen kollegani ymmärsi onneksi huumorini emmekä palanneet asiaan kolmatta kertaa. Kysymys 'oikeista' historiallisista rajoista on kuitenkin jatkuvasti ajankohtainen, sillä historiaan vetoamalla voidaan oikeuttaa mitkä tahansa aluevaatimukset. Tuorein esimerkki on Venäjän raaka hyökkäyssota Ukrainaa vastaan. Eräs Putinin perusteluista kun oli se, että Ukraina ei ole edes valtio, vaan seuraus Leninin tekemästä virheestä.

Kysymys on periaatteessa siitä, miten historiaa käytetään politiikassa. Euroopassa historiallisiin rajoihin vetoaminen on poliittista dynamiittia, sillä valtioiden rajat ovat vaihdelleet eri vuosisadoilla. Esimerkiksi Ukraina on ollut osa Puolaa, Liettuaa, Saksaa, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Euroopassa historialla perusteleminen johtaisi loputtomiin sotiin. Syynä on se yksinkertainen tosiasia, että muuttumattomia, oikeita historiallisia rajoja ei ole olemassa. On vain eri valtioiden hallitsijoiden eri aikoina sopimia rajoja.

Niklas Luhmann totesi aikoinaan Soziale Systeme -teoksessaan, että rajoilla on kaksoismerkitys. Ne sekä erottavat että yhdistävät rajanaapureita. Tämän tietävät erityisen hyvin rajoilla asuvat ihmiset.

Mutta on myös rajat ylittävää inhimillistä toimintaa. Tiede ja tutkimus ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten kielen, kulttuurin ja valtioiden rajoja voidaan ylittää. Tieteessä meitä ei määrittele se, mistä valtiosta tulemme, vaan kuinka hyvää on argumentaatiomme. Sanon näin tietäen, että etenkin laboratoriotieteissä eri valtioilla on hyvin erilaisia talouden resursseja käytössään. Mutta laboratorioissakin työn tekevät ihmiset, tutkijat, jotka voivat tulla ja tulevatkin eri puolilta maailmaa.

Ukrainan julma sota on osoittanut, kuinka tärkeää ihmiskunnalle on tukea rajat ylittävää ja pitkäjänteistä inhimillistä toimintaa. Yhteiskuntatieteellisellä ja historiallisella tutkimuksella voi olla suuri merkitys kansainvälisen yhteisymmärryksen rakentamisessa, sillä kriittinen tutkimus antaa käsitteitä ja keinoja ymmärtää kulttuureiden, perinteiden ja valtioiden erilaisuuksia. Se vahvistaa myös näkemystä siitä, kuinka tärkeää on yrittää ymmärtää kulttuureita ja yhteiskuntia niiden omista lähtökohdista käsin.

Alussa mainitsemani kiinalaisprofessorin kanssa bussimatkalla käymäni keskustelut avasivat minulle mielenkiintoisia näkymiä siihen, miten kiinalaiset yliopistot toimivat akateemisen maailman ja kommunistisen puolueen risteyskohdissa. Niissä on nimittäin sekä yliopiston että kommunistisen puolueen valitsema rehtori. Todellinen päätösvalta riippuu kuitenkin sekä henkilöistä että paikallisista olosuhteista. Toisen maan todellisuuden ymmärtämiseksi ei voi käyttää pelkästään tuttuja länsimaisia jäsennyksiä, sillä ilman maan sosiaalisen kontekstin ja sen historiallisten traditioiden huomioon ottamista on vaikea ymmärtää maan sosiaalista dynamiikkaa.

Muut kirjoittajat

Urapolun arvioinnit kuntoon Raija PyykköDigitaalisuus helpottaa elämää – ja ajaa epätoivoon Jaana HallamaaProfessors´ tenure track: fair or unfair? 1Tarja NiemeläHowyland Revisited Howy JacobsJufottaako? 1Jopi NymanProfessorer: Blicka bakåt och se framåt! Erik BonsdorffAntti Herlinin aiheellinen huoli Karl-Erik MichelsenNuoren tutkijan asialla Päivi PahtaMuurahaisen omenakävely ja globaalit ongelmat Markus OlinTutkijanuran rakentumisen pullonkauloja 1Anssi PaasiMitä yliopistojen tästä lukuvuodesta jää historiaan? Koronakriisi ja professorin työLähellä etänä Elina Andersson-FinneKun mikään ei riitä Kristiina BrunilaTerveisiä budjettiriiheen Eeva MoilanenSuomalaiset luottavat tieteeseen, mutta eivät kaikki 2Juhani KnuutiProfessoriliiton strategian ytimessä ovat tutkimuksen ja opetuksen vapaus sekä sivistys Jukka 'Jups' HeikkiläMitä on yliopistojen kilpailu? Kimmo AlajoutsijärviHäiriköt tutkijoiden kimpussa Esa VäliverronenSelvitys yliopistojen johtosäännöistä piirtää karun kuvan Suomen yliopistoissa toteutuneesta hallinnosta – tilanne vertautuu lähinnä feodaaliajan johtamiskäytäntöihin Petri LehenkariMiksi tiede? Arto MustajokiProfessoreita – onko heitä? Laura KolbeYliopistot menneen vankina ja tulevaisuuden rakentajina Jari StenvallSota Ukrainassa ja tiedeyhteistyö Sanna TuromaAssistenttipalvelut – professorien viides tehtävä? 2Mari HatavaraHallituksen jäsenen vastuu yhdistyksessä Leevi MentulaOle mukava Leena KurkinenProfessorin vaikutusmahdollisuudet ja oikeudet osallistuvampaan ja toimivampaan yliopistoyhteisöön sekä akateemiseen vapauteen Heli RuokamoTarvitsemmeko uudenlaista johtajuutta? 1Jukka KekkonenMisinformation överallt! Vad kan universitetssamfundet göra? Gunilla WidénArviointi voi olla ystävä Mika Lähteenmäki