Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

15.6.2022

Vivat academia, vivant professores!

Vanhassa Turun Akatemiassa oli tapana juhlia lukukauden päättymistä kesäkuun lopulla. Virallisesti kyseessä oli yliopiston rehtorinvaihdosjuhla, sillä rehtorin virkakausi oli akateemisen vuoden mittainen (vuosina 1640–1828). Periaatteena oli, että rehtori oli primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Käytännössä rehtorin virka kiersi tietyssä järjestyksessä professorilta toiselle. Vuoden 1828 reformissa rehtorin asemaa vahvistettiin ja hänet valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Myönnytyksenä vanhalle akatemialla rehtori vaihdettiin kuitenkin yliopiston kevätjuhlassa. Turun Akatemia oli muuttunut Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi, kun se oli siirretty Helsinkiin vuonna 1827.

Yliopiston kevätjuhlassa syötiin, kilisteltiin maljoja ja pidettiin puheita. Juhla oli niin merkittävä akateemisen vuoden päätös, että vuonna 1811 se pidettiin kahtena päivänä, joista ensimmäisenä juhlittiin keisari Aleksanteri I:n Turun Akatemialle tekemiä merkittäviä lahjoituksia ja päätöstä viimeistellä Ruotsin vallan aikana aloitettu, mutta kesken jäänyt Akatemian päärakennus. Samalla vannottiin uskollisuutta keisarille.

Juhlaan kuuluivat tietenkin myös akateemiset puheet. Professoreiden ohella puheet pitivät alemman opettajakunnan jäsen sekä ylioppilas. Tapana oli, että puheet painettiin ja julkaistiin kirjoina. Erityisen merkittävää tämä oli vuonna 1811, sillä professori Laguksen (painetun 50-sivuisen!) juhlapuheen ansiosta jälkipolville on säilynyt arvokasta tietoa Turun Akatemian varhaisesta historiasta. Yliopiston kevätjuhlista kertoo Matti Klinge mainiossa Helsingin yliopiston historiassaan.

Mielenkiintoista akateemisen rehtorinvaihdosjuhlan perinteessä on se, että yliopiston nimen ja organisaation muutoksesta huolimatta akateemisia perinteitä jatkettiin kuten ennenkin. Akateemisesti yliopisto jatkoi entisellään, vaikkakin vauraampana. Tämä muutos kertoo osaltaan siitä, että korkeakoulutuksella on sekä yhteiskunnallisen instituution että organisaation ulottuvuus.

Yhteiskunnallisena instituutiona yliopiston muutokset ovat olleet pieniä, sillä keskiajalta lähtien ylioppilaita on opetettu ja kasvatettu kansalaisiksi ja ammattilaisiksi, vaikka koulutusalat ovatkin laajentuneet. Ja yhä edelleen tutkimuksen avulla tavoitellaan totuutta ihmisistä, maailmasta ja universumista. Käsitteet ja teoriat ovat tosin vaihtuneet ajan kuluessa.

Sen sijaan organisaatioina yliopistot ovat kokeneet monia muodonmuutoksia. Maalliset vallanpitäjät ovat halunneet ja onnistuneetkin vaikuttamaan siihen, miten yliopistoja johdetaan ja hallinnoidaan. Tämä yhteiskunnallisen instituution ja organisaation välinen ero näkyy edelleenkin, kun Suomen lainsäätäjät pyrkivät reformoimaan yliopiston rakenteita ja hallintomalleja muutaman vuosikymmenen välein. Huolestuttavaa tämä reformi-innostus on silloin, jos ja kun uudistuksilla pyritään vaikuttamaan tutkimuksen sisältöön. Vuosisatojen kokemus kun osoittaa, että tieteellisen tutkimuksen parhaita asiantuntijoita eivät ole poliitikot vaan autonomiset akateemiset yhteisöt, joissa kukoistaa akateeminen vapaus.

Mutta akateeminen työ ei ole pelkkää opetuksen ja tutkimuksen puurtamista. Yliopisto on yhteisö, johon kuuluvat akateemisten tutkijoiden ja opettajien ohella opiskelijat ja hallintovirkamiehet. Yliopistoon ja akateemisiin perinteeseen kuuluvat myös akateemiset juhlat. Allekirjoittaneen alma materissa onkin elvytetty kesän alun ja lukuvuoden päättymisen juhla, eli yliopiston piknik. Pandemian jälkeen tällainen on erityisen tärkeää -ja akateemisten traditioiden jatkamista uudella tavalla.

Jo Turun Akatemiassa ymmärrettiin, että raskaan lukuvuoden päätteeksi on hyvä suoda itselle lupa viettää kesää ja antaa ajatuksille aikaa ja tilaa lentää.