Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

5.11.2019

Kuinka monta sivua?

Ensimmäisen periodin opetus on ohi ja postilaatikko täyttyy ryhmätöistä, raporteista ja esseistä. Bittimäärät kertovat, ettei seuraavaan kahteen viikkoon ole syytä varata muuta järkevää tekemistä. Opiskelijoiden hengentuotteista voi päätellä, ovatko he oppineet jotain siitä, mitä kurssilla on tavoiteltu ja onko hänellä omia ajatuksia ja havaintoja. 

Valitettavan moni opiskelija on kuitenkin ensisijaisesti kiinnostunut opintopisteistä. Tämä ei ole moite, vaan monen vuoden aikana varmentunut havainto. Opiskelijoille oppiminen on varmasti tärkeää, mutta jääkö oppiminen suoritusvaatimusten jälkeen? Tätä kysymystä on vaikea esittää syyllistämättä opiskelijoita. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole etsiä syyllisiä, vaan pohtia opetuksen ja oppimisen välistä suhdetta. 

Varmaan suurin osa opettajista on väsymiseen saakka joutunut vastaamaan kysymykseen: Kuinka monta sivua pitää kirjoittaa? Minulla ei ole tuohon maagiseen kysymykseen suoraa vastausta, vaikka sellainen ilmeisesti on olemassa. Opiskelijat haluavat tarkan sivuluvun ja fonttikoon, johon raportti, essee tai vastaus on sovitettava. Määrä on tärkeää, koska se takaa opintopisteet ja suorituksen opintorekisteriin.

Sivumäärästä voidaan vetää suora yhteys suomalaisen korkeakoulupolitiikan kovaan ytimeen. Korkeakoulutus nauttii Suomessa yhteiskunnan erityisestä suojelusta. Opetus on maksuton ja lähes kaikki muu opiskelijaelämään liittyvä saa tukea veroeuroista. Vastineeksi opiskelijoilta vaaditaan määrämittaisia suorituksia, jotka muuttuvat opintopisteiksi. Jos pistemäärä ei täyty, yhteiskunta rajoittaa korvauksia ja etuisuuksia. Korvausten tasosta käydään syvällistä yhteiskuntapoliittista keskustelua vähintäänkin eduskuntavaalien alla. 

Määrien ja suoritusten taustalla on kuitenkin vähemmän huomiota saanut tosiasia eli korkeakouluopiskelu on jokaiselle opiskelijalle ainutlaatuinen hetki tutustua ja osallistua akateemisen yhteisön elämään. Se on myös ainutkertainen hetki, jolloin opiskelija saa tieteellistä koulutusta ja hän pääsee antamaan oman kontribuutionsa tieteen kehitykseen. Tästä näkökulmasta katsottuna opintopisteet tuntuvat kovin kaukaiselta tavoitteelta. 

Sivumääriä ja opintopisteitä kuitenkin tarvitaan, jotta korkeakouluopiskelu saadaan standardisoitua. Standardi puolestaan takaa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden. Kun suorittaa tarvittavat pisteet, pankkitilille tulevat yhteiskunnan tukieurot ja opintojen lopuksi diplomi, joka avaa tien työmarkkinoille. Yliopistot saavat puolestaan opintopisteitä vastaan rahoitusta ministeriöltä, joka on viimekädessä vastuussa korkeakoulu- ja tiedepolitiikan tavoitteista. 

Tiede ei kuitenkaan ole demokraattinen yhteiskunnallinen ilmiö. Sen kehitystä määrittävät tiedeyhteisön omat lainalaisuudet, jotka ovat hioutuneet nykyiseen muotoonsa satojen vuosien aikana. Tiede on kunnianhimoista ja kilpailtua, joka pyrkii nostamaan tuotetun tiedon tasoa ja laatua. Vain paras kelpaa tieteessä ja tiedeyhteisössä. Tiedettä mitataan monella tavalla, mutta tieteen lopullinen tavoite ei ole määrä vaan laatu.

Kuinka vaatimus tasa-arvosta sopeutuu tiedeyhteisön omiin lainalaisuuksiin? Onko tiedeyhteisön kannalta järkevää sijoittaa ja arvioida opiskelijoita määrällisen matriisin mukaan, jota raamittavat opintopisteet? Olisiko opetuksessa joustettava opiskelijoiden kunnianhimon ja lahjakkuuden perusteella ja unohdettava sivumäärät ja opintovaatimukset? 

Eli voisiko lahjakas opiskelija pyytää tentissä itselleen tuplasti vaikeampia kysymyksiä tai voisiko hän halutessaan kirjoittaa kaksinkertaisen määrän raportteja ja esseitä? Loukkaisiko tämä tasa-arvoa ja asettaisiko se opiskelijat eriarvoiseen asemaan? Pystyykö ylipistobyrokratia käsittelemään tällaisia poikkeuksia?

Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. Niitä olisi kuitenkin hyvä pohtia avoimesti nyt, kun ministeriö on nostanut koulutustavoitteita ja haluaa korkeakouluihin entistä suuremman määrän nuoria aikuisia. Resurssien rajallisuus pakottaa standardisoimaan ja käsittelemään opiskelijoita yhtenäisenä joukkona. Tämä käytäntö sotii tieteen periaatteita ja kehitystä vastaan.