Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Kimmo Alajoutsijärvi

liiketaloustieteen professori, University of Agder (Norja)

19.2.2021

Mitä on yliopistojen kilpailu?

Moni vastaa: ”Kilpailua lahjakkaista opiskelijoista, huippututkijoista ja rahoituksesta tietenkin”. Vastaus on väärä ja kertoo vain siitä, mistä yliopistot kilpailevat, mutta ei siitä, mitä yliopistojen kilpailu on. Tällä kirjoituksella yritän selventää otsikon kysymystä.

Aluksi: yliopistojen kilpailua ei ole kukaan nähnyt. Yliopistokilpailu on teoreettinen käsite eli abstraktio ilmiöstä, jota ei voi suoraan havaita. Kun puhumme yliopistojen kilpailusta, se pitää sisällään huomioita ilmiöstä, joka erottaa sen muista ilmiöistä, vaikkapa yritysten välisestä kilpailusta. Suurin piirtein kaikki yliopistolaiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että kilpailu on sekä kiristynyt että kansainvälistynyt ja että siitä on seurannut monenlaista hyvää ja huonoa. Yleistyneet tenure track -käytännöt ovat yksi viime aikaisimmista seuraamuksista.

Tutkijat ovat kilpailleet maailman sivu. Kyse on ollut ensimmäisenä oivaltamisesta, maineesta, statuksesta, palkinnoista, julkaisuista, professuureista ja rahastakin. Kilpailu yksilötasolla yliopistoissa on siis ilmeistä, täysin legitiimiä ja toivottavaa. Se, mikä on uutta, on yliopistojen kilpailun läpitunkevuus lähes kaikille tasoille ja kaikkeen toimintaan akateemisessa maailmassa.

Yliopistot organisaationa kuuluvat professionaalisten byrokratioiden kategoriaan, jotka eivät lähtökohtaisesti kilpaile keskenään. Kilpailua ei aina edes ole pidetty toivottavana, vaan oleellista on ollut, että ne täyttävät yhteiskunnallisen tehtävänsä mahdollisimman hyvin.  Otsikkoon liittyvä jatkokysymys voisi myös olla: ”Mistä se yliopistojen välinen kilpailu sitten oikein tuli?” Palaan tähän tarinan lopussa.

Jotta yliopistot kilpailisivat keskenään, tarvitaan ensinnäkin toimijuutta, joka vaatii riittävää määrää lähtöresursseja. Yksittäisen yliopiston ja sen kilpailijoiden täytyy olla myös edes jotenkin yhtenäinen ja johdettava kokonaisuus. Jos se ei ole, yliopistot organisaatioina eivät oikeasti kilpaile, vaikka yksittäiset tutkijat, tutkimusryhmät ja yliopiston edustamat tieteenalat kilpailisivat keskenään tai muiden yliopistojen vastaavien yksiköiden kanssa. Toiseksi kilpailijoiden välillä täytyy olla jonkinlainen suhde. Yliopistojen täytyy tunnistaa kilpailijansa ja tulla tunnistetuksi kilpailijoidensa puolesta. Kilpailijoiden lisäksi kilpailuun tarvitaan niitä, jotka tekevät valintoja kilpailevista vaihtoehdoista, jakavat palkintoja tai  muuta tunnustusta sekä luovat sääntöjä ja organisoivat kilpailua. Eikä tässä vielä kaikki. Jotta kilpailua syntyy, kilpailijoilla pitää olla joku yhteisesti haluttu resurssi tai päämäärä, joka on vielä niin niukka, ettei sitä riitä ylettömästi kaikille. Edellä kuvatusta voidaan päätellä, että kilpailu on sitä intensiivisempää,

  • mitä enemmän on hyvin resurssoituja kilpailijoita
  • mitä koherentimpia organisaatioita kilpailijat ovat
  • mitä enemmän kilpailijat seuraavat toisiaan
  • mitä niukempi kilpailulla tavoiteltu resurssi on

Nykytilanteessa suomalaiset yliopistot ovat paradoksaalisessa tilanteessa; niiden pitäisi profiloitua toisistaan erilaisiksi, mutta samalla muistuttaa mahdollisimman paljon maailman huippuja. Tästä on seurannut se, että yliopistojen pohjimmiltaan tavoittelema niukka resurssi on prestiisi eli arvostettu asema.

Prestiisi syntyy ensinnäkin legitimiteetistä, joka on yleistä näkemystä siitä, että yliopisto on ”oikea”, kunnollinen ja toimii sääntöjen mukaan. Suomessa yliopistojen legitimiteetti pohjautuu laisäändäntöön, mutta se ei vielä takaa kuulumista ”huippuyliopistojen” kategoriaan. Toiseksi prestiisi juontaa statuksesta, joka kertoo legitiimien yliopistojen keskinäisestä arvostusjärjestyksestä. Yliopistojen status tulee esimerkiksi iästä, sijainnista, murateilla koristelluista punatiilirakennuksista sekä tunnetuista alumneista ja professoreista. Kolmas prestiisin perusta on maine, joka kertoo yliopiston viimeaikaisesta suoriutumisesta ja laadusta, jota on kohtuullisen helppo seurata esimerkiksi huippujulkaisujen määrällä, mutta paljon vaikeampi todentaa esimerkiksi opetuksen laadulla. On huomattava, että mikään näistä prestiisipilareista ei ole yliopiston omaisuutta, vaan ne ovat aina arvioitsijoiden näkemyksiä ja kokemuksia. Prestiisiä ei voi myydä, ostaa tai aktivoida taseeseen. Prestiisipilareita ei voi juurikaan yliopiston pääkonttorista käsin johtaa, vaan ne ensisijaisesti syntyvät ja kehittyvät tutkijoiden, opettajien, laitosten ja tiedekuntien pitkällisen työn tuloksina.

Prestiisi on jo lähtökohtaisesti niukka resurssi, ja jos sitä aletaan mittaamaan, se on vielä niukempi, koska mittaaminen aina redusoi kohdettaan. Kansainvälisen prestiisin tunnetuimpia mittareita ovat rankingit. Rankingit synnyttävät ja kiihdyttävät kilpailua globalisoimalla yliopistokilpailua; ne luovat mielikuvaa siitä, että esimerkiksi keskisuomalainen yliopisto kilpailisi keskieurooppalaisten yliopistojen kanssa. Koska yhdellä ranking-sijalla on tilaa aina vain yhdelle kerrallaan, ne luovat äärimmäistä niukuutta. Rankingtaulukot myös visualisoivat yliopistojen keskinäisiä eroja ja saavat vaikuttamaan ne suuremmilta kuin ovatkaan. Vuosittaiset ranking-julkaisut puolestaan luovat vaikutelmaa kilpailusta dynaamisena, jatkuvasti muuttuvana kilvoittelluna, vaikka taulukot pysyvätkin melko samoina vuosikymmenestä toiseen.

Prestiisi on tavoiteltu resurssi jo senkin takia, että se tuo yleensä myös rahaa, mutta rahalla pelkästään ei voi ostaa prestiisiä. Korkea asema yliopistojen nokkimisjärjestyksessä helpottaa esimerkiksi lahjakkaiden opiskelijoiden ja huippututkijoiden rekrytointia sekä höllentää muutenkin toiminnan rajoitteita.

Yliopistojen kilpailussa toimii Matteuksen efekti (Matthew principle, Merton, 1968), jonka mukaan menestys luo menetystä. Vaikka erot alussa olisivat hyvin pieniä, ne tuppaavat kasvamaan vuosi vuodelta. Yliopistojen kilpailu ei ole siis mitenkään ”reilua”, vaikka Suomessa yliopistojen rahoitusmalli takaa kaikkien henkiinjäännin.

Nyt kilpailusta ja rankingeista voidaan todeta seuravaa: Kilpailu on ainakin sitä intensiivisempää,

  • mitä enemmän yliopistot ja niiden sidosryhmät seuraavat rankingeja
  • mitä vahemmän seurattavampia rankingeja on
  • mitä enemmän toimintaa suunnataan rankingien mukaan
  • mitä hienojakoisempaa rankeeraus on
  • mitä säännöllisemmin rankingeja julkaistaan

Yliopistojen kilpailu on sitä, että kilpailevat yliopistot tavoittelevat niukkaa prestiisiä ja seuraavat toistensa oikeita tai oletettuja tekemisiä, kun ne miettivät ja valitsevat omia toimintavaihtoehtojaan. Toimenpiteillään kilpailijat pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman korkean aseman nokkimisjärjestyksessä. Tässä oleellista on erottua arvijoitsijan silmissä ”paremmaksi” kuin lähimmät kilpailjat ja muistuttaa mahdollisimman paljon reippaasti ylempinä olevia. Samalla kilpailijat pyrkivät selkeästi erottautumaan alemman kastin instituutiosta.

Yliopistotason kilpailussa arvijoitsijoita ovat esimerkiksi opiskelijat, ministeriö tai ranking-firma. Hakija arvostaa yliopiston statusta keskimäärin enemmän kuin esimerkiksi opetuksen laatua, sillä status tunnetaan etukäteen, kun taas opetuksen laatu on arvoitus tai ainakin epämääräisempi. Korkeamman statuksen opinahjot tarjoavat parempia uramahdollisuuksia kuin pahnan pohjimmaiset, koska status on tarttuvaa. Ministeriö on wannabe-ostaja, joka tietää mitä haluaa, yhteiskunta tarvitsee ja osaa kertoa sen jopa prosentteina. Ranking-firma on taas kilpailun tarkkalija, kiteyttäjä, vertailija ja mittaaja, jolla on mielessä kuviteltu opiskelija tai yleisö, joiden tarpeista käsitys ranking-kriteereistä on syntynyt. Toimintaa sanelee kuitenkin mitattavuuden helppous ja vaille huomiota jää esimerkiksi yliopiston alueellinen symbioosi ja vaikuttavuus.

Yliopistorankingit ovat tulleet jäädäkseen ja luovat jatkossakin arvoasteikkokilpailua, koska niistä tykätään ja niitä seurataan samaan tapaan kuin SM-liigan sarjataulukkoa.

No mistä se yliopistojen kilpailu sitten tuli? Neoliberalistit keksivät sen, Maailmanpankki, UNESCO, EU ynnä muut vahvistivat sitä. Politiikot ja media ostivat sen. Ministeriöt ja virkamiehet organisoivat ja ranking-firmat jalostivat sitä. Yliopistot mukautuivat kilpailuun, yhdet vastentahtoisesti ja toiset innokaasti. Monet jopa palkkasivat laki- ja markkinointi-ihmisiä ja liudan päällikkövirkailijoita tarkkailemaan kilpailua ja varmistamaan menestystä. Sieltä se yliopistojen kilpailu tuli.

Ja nyt lähes kaikki uskovat, että yliopistojen kilpailu ei ole pelkästään hyväksi, vaan se on luonnonlaki ja välttämätöntä kansakunnan kilpailukyvylle, tutkimukselle, innovaatioille, opiskelijoille ja yliopistoille itselleen.

Kimmo Alajoutsijärvi

Kirjoittaja on professori Agderin yliopistossa, Norjan Kristiansandissa