Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

21.4.2020

Ennen kuin tuli pääsee irti

Oli kauhistuttavaa seurata pandemian kahta ensimmäistä viikkoa Euroopassa. Tartuntojen, sairaalapotilaiden ja kuolonuhrien määrät kasvoivat päivä päivältä. Tuntui siltä, että hyvinvointiamme turvaavat instituutiot olivat menettäneet valtansa ja olimme luisumassa kohti kaaosta. Tuli oli irti.

Lähes jokaisella yhteiskuntatutkimuksen professorilla on oma bloginsa, kolumninsa tai ainakin Twitter- tai Facebook-tilinsä. Lisäksi toimittajat ottavat yhteyttä ja kysyvät näkemyksiä. Mediatkin luovat odotuksen siitä, että professorin on elettävä omassa ajassaan ja kyettävä sanomaan siitä – mieluiten oman tutkimuksensa perusteella – jotain sellaista, joka kullakin hetkellä palvelee yhteiskuntaa. Odotusta vahvistaa yliopistolakiin kirjattu yliopistojen velvoite ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.

Pandemian aikana yhteiskunta-analyysien kysyntä ja tarjonta ovat lisääntyneet dramaattisesti. Jäsentensä terveyden ja turvallisuuden takaaminen on jokaisen yhteiskunnan perustehtävä – tai oikeastaan yhteiskuntien alkusyy. Ei siis ihme, että yleisön silmät kääntyvät yhteiskuntatieteilijöiden puoleen etsien vastauksia siihen, mitä oikein nyt tapahtuu ja mitä tästä seuraa.

Monen kollegani tavoin olen käyttänyt tavallistakin enemmän aikaa aikalaiskeskustelun seuraamiseen. En tiedä onko siitä ollut paljon apua. Juuri nyt tuntuu siltä, että ilma on sakea erilaisista analyyseistä, joissa juostaan täysillä eteenpäin mutta maisemat eivät vaihdu lainkaan. Meillä on paljon polttavia kysymyksiä mutta hyvin vähän tietopohjaa vastausten antamiseen.

Yhteiskuntatieteet ovat sekä metodologisesti että älyllisesti haastavia siksi, että niiden tutkimat ilmiöt ovat erittäin monimutkaisia, alati muuttuvia ja sääntöihin alistumattomia. Ajankohtaiskeskustelussa haetaan ymmärrettävästi vertailukohtia tuttuihin historian ilmiöihin --- ennen muuta 1990-luvun alun lamaan ja vuoden 2008 talouskriisiin sekä niiden seurauksiin. Näitä olen tutkinut ja tulosten pohjalta myös osallistunut korona-keskusteluun. Oman alan teorioiden ja metodien sekä kollegoiden ja omien tutkimustulosten soveltaminen poikkeusoloihin on kuitenkin haastavaa, jopa mahdotonta. Pandemian synnyttämä yhteiskunnallinen tilanne on suurelta osin täysin uusi.

Seuraamme kaikki henkeämme pidätellen luonnontieteilijöiden yrityksiä kehittää lääkkeitä ja rokotteita korona-virusta vastaan. Dataa tuntuu kertyvän tuskastuttavan hitaasti. Sama pätee myös meihin yhteiskuntatieteilijöihin. Meiltä perätään vastauksia ennen muuta pandemian sosiaalisiin ja taloudellisiin seurauksiin. Tarkempia analyysejä varten tarvitsemme kuitenkin muun muassa rekisteri- ja kyselyaineistoja, joiden avulla pääsemme mutu-tietoa syvemmälle. Työ on käynnissä – ja ensimmäisiä tuloksia on odotettavissa pian.

Toivon merkkejä on nähtävissä siinä, miten luonnontieteilijät ovat yhdistäneet voimiaan jakamalla hankkeitaan, aineistojaan ja tuloksiaan virustaudin voittamiseksi. Samaa on tapahtumassa – tosin matalammalla profiililla – yhteiskuntatieteilijöiden parissa. Olen itse mukana eurooppalaisessa velkaantumistutkijoiden verkostossa ja kansainvälisessä perustuloverkostossa. EU-hankkeemme johtoryhmän verkkokokous keskittyi siihen, miten suuntaamme tutkimustamme uudelleen pandemian vuoksi.

Uudet verkostot ovat erittäin tärkeitä, koska muutoin kollegoiden välinen vuorovaikutus on kärsinyt rajusti pandemiasta. Omia ajatuksiaan ei voi testata eikä saada virikkeitä kahvitauoilla tai lounashetkillä (virtuaalikahveja toki on). Konferenssit ja tutkimusvierailut on peruttu tai siirretty.  Kansainvälistä vuorovaikutusta kaivattaisiin nyt enemmän kuin koskaan samalla, kun liikkumista rajoitetaan enemmän kuin koskaan.

Suomessa on keskusteltu yliopistolain säätämisen jälkeen siitä, miten tutkimustietoa voitaisiin paremmin käyttää päätöksenteossa. Pandemia tarjoaa globaalin esimerkin siitä, miten tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutus voi epäonnistua katastrofaalisesti (Colglazier 2020). Aikaisempien läheltä piti -tilanteiden perusteella olisi voinut kuvitella, että ainakin edistyksellisimmät maat olisivat aloittaneet tarmokkaan varautumisen tähän pandemiaan jo tammikuussa, eikä vasta maaliskuussa, kun tulipalo oli jo ehtinyt levitä.

Pandemia antaa paljon pohdittavaa myös meille professoreille siitä, miten saamme tilanteen tullessa päätöksentekijöiden jakamattoman huomion. Uskon, että päätöksentekijätkin kuuntelevat jatkossa meitä herkemmällä korvalla ennen kuin tuli pääsee irti.

Heikki Hiilamo

tutkimusprofessori, THL

 

Lähde:

Colglazier, William: Response to the COVID-19 Pandemic: Catastrophic Failures of the Science-Policy Interface. Science & Diplomacy. 9.4.2020. http://sciencediplomacy.org/editorial/2020/response-covid-19-pandemic-catastrophic-failures-science-policy-interface