Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

13.9.2021

Professoreita – onko heitä?

”Mari! Onko professori juonut kahvinsa?
Sitä minä en tiedä!
No kysy häneltä.
Minä olen jo kysynyt, mutta professori ei tiedä sitä itsekään.”
(Kasku 1900-luvun alusta, Suomi)

Siellä sellainen taas menee, mallikkaasti stereotyyppinen hajamielinen professori. Heitä julkisuus rakastaa. Nimittäin Ylen tv-sarjassa Professori T. kuvataan omalaatuista kriminologian professoria Jasper Tempestiä (Ben Miller), joka auttaa Cambridgen poliisia rikosten tutkinnassa. Päähenkilö on keski-ikäinen pukumies, jolla on terävästi kiillotetut nahkakengät ja puku, mutta myös pakkoneurooseja, bakteerikammo ja eriskummallinen perhetausta.

Professorityyppi on helposti tunnistettavissa stereotypiaksi. Kaikki stereotypioita ja identiteettejä tutkineet voivat vahvistaa sen, että käsitteellinen ajattelumme ja ihmisymmärryksemme perustuu yleistyksiin. Stereotypiat auttavat hahmottamaan maailmaa yhdenmukaisesti. Niihin liittyy vaikutelma todellisuuden hallittavuudesta, vaikka vaikutelma olisikin vino ja pinnallinen.

Stereotypioita vai tavallisia ihmisiä?

Todellisuudessa me professorit olemme ”tavallisia ihmisiä” tarpeinemme ja taustoinemme, elämänpolkuinemme ja tarinoinemme. Julkisuudessa professorititteleitä vilisee nykyään runsaasti, ja niitä käytetään sekavasti etenkin mediassa. Full-professoreita on Suomessa enää alle 2000, ja samalla kaikenlaisten oheisnimikkeiden määrä on lisääntynyt. Tittelien moninaistumisen osasyynä on muuttunut tapa rekrytoida professoreita.

Yksi on varmaa: professori on edelleen varsin haluttu titteli. Siihen liittyy arvovaltaa, jota ei ole ostettavissa edes arvonimen muodossa, jolleivat meriitit ole kohdallaan. Professorit eivät leveile (yleensä) varallisuudella tai materialistisella hyvällä, kauniilla seuralaisilla, arvoautoilla ja vaatekaappien sisällöillä. Tv-hahmo Tempestin lailla esiin nousevat henkiset arvot ja moraaliset ominaisuudet: ajattelun vapaus ja itsenäisyys, pyrkimys kohti totuutta ja yhteistä hyvää sekä ja tiedon, tutkimuksen kunnioitusta.

Miten ja missä professoriksi opitaan? Missä ovat professorikoulut? Vastaan heti: kouluja ei ole, vaan ammattiin opitaan hiljaisen tiedon voimalla, osana akateemista kasvatusta ja itsekasvamista yhteisön osana. Jokaisella professorilla on omat opettajansa ja professoriesikuvansa, ja heillä taas omat mallihenkilönsä. Vallitsee vahva ylisukupolvisuus. Traditio ja tieto siitä, kuinka olla ja elää, etenee akateemiselta professorisukupolvelta toiselle, höystettynä kansallisilla ja paikallisilla sekä oppaine- ja tiedekuntakohtaisilla variaatioilla. Yhteistä on ymmärrys professorin ammatin sisäisistä ominaisuuksista ja universaaleista voimavirroista.

Sokraattinen perinne

Katse historiaan, siis! Kuka oli maailman ensimmäinen professori, mistä ammatti-identiteetti muodostui? Amerikkalainen koulutustutkija David K. Knox (Clemson University) antaa vastauksen menemällä uniersitas –käsitteen juurille. Merkittävät opettajat ovat transnationaalisia eli ylikansallisia suurmiehiä ja –naisia, vailla kansallista kotiseutua tai tiettyä isänmaata. Esikuvallisten lista on pitkä ja sen alkaa jo Kungfutsesta ja Buddhasta, etenee naispuolisen matemaatikko Hypatian, Aristoteleen ja Platonin kautta kohti Tuomas Akvinolaista ja Ibu Sinaa (Avicenna). Lähempänä nykyaikaa odottaa monia neroesikuvia. Sellaiseksi Knox nostaa Ludwig Wittgensteinin.1

Sankarillisin heistä on Sokrates, maailman ensimmäinen opettajaprofessori. Kaikki oli kohdallaan tässä miehessä. Ensisijaista Sokrateelle oli opettaminen arvona ja siihen liittyvät metodiset tavoitteet saada tutkia, kysyä ja pohtia pidikkeettömästi. Sokrateesta lähtien alkoi muodostua tutkijan ammatti-identiteetti. Siihen kuului intohimoinen suhtautuminen ja omistautuminen tutkimiseen ja opettamiseen. Oli oltava valmis yhteiskunnan palvelemiseen sekä toimimaan esikuvallisesti opiskelevan nuorison (ja yhteiskunnan) silmissä. Hyvällä opettajalla tuli olla itsekuria ja energiaa, mutta myös nälän, kylmän ja askeettisuuden sietokykyä ja ”viinipäätä”, jota myöhäiset illanvietot syvällisine keskusteluineen edellyttivät.

Sokrateelta kumpuaa professorityön perusasenne. On uskottava tiedon voimaan ja uuden tiedon tuottamiseen. Painopiste on hyvin muotoilluilla kysymyksillä, ei niinkään valmiiden vastausten tuottamisella. Kysymykset pohjustavat tutkimusta ja tutkimus vaikuttaa opetukseen. Kun Sokrates harjoitti ammattiaan ulkona avoimessa tilassa, oli hän julkinen opettaja eli professor, ”se, joka opettaa tietoon perustuen”. Sana oli vakiintuneessa käytössä jo 1300-luvulla. Keskeistä oli kehittää itseään filosofisin keskusteluin. Siten lavennettiin omaa tietämystä ja tuotettiin uusia näkökulmia. ’

Sokrates - kaikkien professoreiden kantaisa on ollut rakastettu kuvallisten esitysten aihe antiikista tähän päivään.Kuvassa Ateenan Akatemian rakennus, edustalla Platonin (vasemmalla) ja Sokrateen patsaat.(lähde: wikipedia, kuva: Sébastien Bertrand) 

Suomalainen professori

Sokraattinen professori-ihanne liukui eurooppalaiseen yliopistokulttuuriin jo keskiajalla. Sieltä se jatkoi voittokulkuaan kohti moderneja korkeakouluja ja akateemisia opinahjoja kaikkialla maailmassa. Oma auktoriteettini ammattiasioissa on historian professori Matti Klingen oivallinen teos Professoreita (1990). Tämä mainio pikku teos ilmestyi Helsingin yliopiston 350 vuotishistoriahankkeen oheistuotteena. Kansien väliin on päässyt 35 professoria, yksi jokaiselta yliopiston vuosikymmeneltä aina Wexoniuksesta Lehtoon. Sukunimi edellä, tietty!

Mitä on hyvä suomalainen professori? Klingen malliprofessoreille oli tunnusomaista huomattava tieteellinen tuotanto, asema arvostettuna opettajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana, kukoistavan koulukunnan perustajana. Kunnon professori edisti muutakin kuin omaa hyvinvointia. Hän ajoi oman opinajonsa kasvua ja yritteliäisyyttä. Hän kasvatti opiskelijoita mieluiten valtion palvelukseen. Moraali ja vastuu korostuivat jo Turun Akatemian ensimmäisissä professoreissa. Ahkeruus ja toimeliaisuus, kauniit käytöstavat ja hyvät harrastukset olivat kunniassaan. Jo 1600-luvulla tunnettiin käsite ”toimelias professori”

Seuraavat vuosisadat jalostivat professorista esiin muitakin ominaisuuksia. Klassinen yliopistosivistys jalostui Suomen Turussa huippuunsa 1700-luvulla ja syntyi käsite en God Academicus. Sellainen osasi latinaa, käyttäytyi sivistyneesti ja lauloi kauniisti. Hyvällä akateemikolla oli taito pitää suuria sytyttäviä puheita, väitellä oppineesti ja runoilla kaunokielisesti.

Kun yliopisto muutti Helsinkiin vuonna 1832, professorin ammattikunta oli jo täysin muodostunut ja identiteetit olivat kohdallaan. Professori oli sokraattinen opettaja, merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, valtion palvelija ja kansakunnan rakentaja. Monien oppiaineiden tieteellistyminen ja irtiotot idealistisesta tutkimusperinteestä nostivat esille uudenlaisia eteviä tiedemiehiä (ja naisiakin). Vakiintui käsite en skarp tänkare, nykykielellä ”huippututkija”.

Minä – professori

Professuurien määrää voidaan vähentää, tehtäviä lakkauttaa ja nimikkeitä muuttaa – mutta tutkija-opettajan työmoraali säilyy ja identiteetti pysyy sokraattisena. En tunne yhtään laiskaa professoria tai velvollisuuksiaan pakoilevaa korkeimman oppituolin haltijaa. Omat historian professorini olivat persoonallisia, sanavalmiita ja velvollisuudentuntoisia. He olivat ahkeria henkilöitä ja ”eteviä tiedemiehiä”, kuten 1900-luvulla oli tapana sanoa. Parhaimmat heistä näkyivät julkisuudessa, käyttivät puheenvuoroja ja olivat hauskoja seurahenkilöitä ja kovia juhlijoita. Yliopistomaailmassa esikuvat aina velvoittavat. Työtä helpottaa, jos rakastaa nuoriosa ja pitää opettamisesta. Ilman näitä sokraattisia huipputyyppejä ei yksikään yliopisto tai korkeakoulu toimisi päivääkään.

Hyvää lukuvuoden 2021-2022 alkamista, rakkaat professorikollegat!

David K. Knox, ”Socrates: The First Professor”, Innovative Higher Education, Vol. 28, No. 2 / 1996.

 

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit omalla nimellä ovat tervetulleita