Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Maarit Valo

Puheviestinnän professori, Jyväskylän yliopisto, Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja

16.10.2018

Oma huone

Kirjailija Virginia Woolf esitti kuuluisassa Oma huone -esseessään vuonna 1928, että naisella on oltava oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa työkseen. Oma huone symboloi Woolfille naisen itsenäisyyttä: henkistä ja taloudellista riippumattomuutta sekä mahdollisuutta toteuttaa itseään omassa ammatissaan. Oma huone tarkoittaa esseessä yleisemminkin luovan työn edellytyksiä.

Mitä oma työhuone merkitsee professoreille? Tai ylipäätään yliopiston kaikille niille tutkijoille ja opettajille, jotka luovat uutta tietoa ja kirjoittavat siitä?

Professorin työ -selvityksessä vuonna 2012 professorit vielä kertoivat olevansa suhteellisen tyytyväisiä yliopiston tarjoamaan työhuoneeseen. Sittemmin tilanne on huonontunut. Vuonna 2016 Yliopisto professorin työnantajana -selvityksessä 22 % vastanneista sanoo, että työskentelytilat ovat heikentyneet kahden viime vuoden aikana.

Yliopistot ovat tiivistäneet tilojaan. Niin korjattavissa rakennuksissa kuin uudisrakentamisessakin ovat tulleet muotiin maisemakonttorit, joissa kullakin on oma työpöytä. Viimeisintä huutoa ovat kuitenkin monitilaympäristöt. Niissä ei ole enää omaa työpistettäkään, vaan työntekijä etsii paikan itselleen ja kannettavalle tietokoneelleen.

Jäsenten pyynnöstä Professoriliitto kirjelmöi viime vuonna eräälle yliopistolle valtuustonsa linjauksesta, jonka mukaan professorilla tulee olla mahdollisuus – niin halutessaan – saada oma työhuone. Perustelut ovat selkeät. Professorin työnkuvaan kuuluu pitkäjänteistä keskittymistä vaativia tehtäviä. Tutkimustyö suunnitteluineen, neuvotteluineen ja raportointeineen edellyttää työrauhaa. Tutkimus tuottaa salassa pidettäviä tutkimusaineistoja, joita pitäisi voida käsitellä suojassa muiden katseilta tai korvilta. Professori ohjaa väitöskirjoja ja muita opinnäytteitä, joiden tiimoilta käydään luottamuksellisia keskusteluja opiskelijoiden kanssa. Monet toimivat myös opiskelijoiden tuutoreina tai omaopettajina, ja tällöin jutellaan henkilökohtaisista asioista.

Maisemakonttoreissa ja monitilaympäristöissä on ohjaus- tai vetäytymishuoneita, joissa on tarkoitus saada työrauhaa. Niillä on kuitenkin paljon käyttöä, ja ne pitää erikseen järjestelmästä varata. Käytännössä siis professori sopii ensin opiskelijansa tai opiskelijaryhmänsä kanssa ohjausajan, etsii sitten tilan ja varaa sen, ja lopuksi ilmoittaa opiskelijoille vaikkapa sähköpostitse, mihin tilaan näiden pitäisi tulla. Puuhaa riittää, kun ohjattavia on professorilla useita kymmeniä.

Monen professorin työnkuva vaatisi omaa työhuonetta. Yliopistohallinnon pistämätön argumentti kuitenkin on, että mieluummin yliopisto ”säästää seinistä” kuin irtisanoo työntekijöitään. Se on selvä. Pahoin kuitenkin pelkään, että häiriöiset työtilat verottavat luovuuttamme.

Jukka Westermarck 16.10.2018
Siinä vaiheessa jos minulta vietäisiin työhuone ja tarjoittaisiin tilalle yllä kuvattua monitoimikonttoria jättäisin nämä hommat heti seuraavan työtilaisuuden auettua. Jossain se raja pitää mennä kuinka meidän mahdollisuuksiamme tehdä sitä työtä johon meidät on palkattu heikennetään.

Anne Nevgi 16.10.2018
Oma työhuone on tarpeellinen, kun työ sitä vaatii; myös yliopistonlehtoreille ja tutkijoille. Tutkimusaineistot tulee suojata, ja mahdollisuus on oltava yksityisiin keskusteluihin. Monet asiat siis puoltavat omaa työhuonetta. Tietotekniikan kehitys on kuitenkin mahdollistanut akateemisen työn tekemisen joustavasti, ajasta ja paikasta riippumatta ja niinpä monet työhuoneet ovat varsin vähän käytössä. Esimerkiksi professori matkustaa 4 kk vuodessa ja työhuone jää käyttämättä. Tai professori käy työhuoneellaan vain kerran viikossa ja muut ajat hän tekee työtään etänä, kokoustaa, käy luennoimassa, tapaa ihmisiä muualla kuin työhuoneellaan. Professorin työhuoneen antaminen muiden käyttöön poissaolojen ajaksi ei ole kestävä ratkaisu, koska ”toisen” tiloissa ei ole sama kuin omassa työhuoneessa.

Yliopistojen rahoitustilanteen ollessa vaikea, yliopistot siis yrittävät säästää seinistä, ei ihmisistä ja etsiä ratkaisuja, joilla taattaisiin sekä hyvä keskittyminen työhön silloin kun ollaan työpaikalla, että mahdollisuus tapaamisiin, keskusteluihin. Niinpä työhuoneita muunnetaan yhteisöllisiksi työtiloiksi, joissa tulisi olla mahdollisuus sekä yksityiseen, keskittymistä vaativaan työhön, että tapaamisiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Miten työhuoneita muutetaan uudenlaisiksi tiloiksi ja ketkä osallistuvat muutosprosessiin, onkin se ydinkysymys.

Kun tilat muutetaan ylhäältä strategisesti, kuuntelematta henkilökuntaa, tuloksena on pahoinvointia ja tyytymättömyyttä. Lisäksi tutkimusten mukaan monet eivät osaa käyttää monitilatoimistoja itselleen parhaiten sopivalla tavalla (Hoedenvanger et al 2018, From Activity-Based to Needs-Based Work Environment,TWR_2018 Conference, Tampere, Finland) tai siirtyminen monitilatoimistoon ja uudenlaiseen työtilaan vie aikaa noin 2-3 vuotta ennen kuin työkulttuuri muuttuu (Bauer, Plants or Autonomy – What Makes Employees Happier? The Effects of Design and Company Culture, TWR_2018 Conference, Tampere, Finland). Yliopistoissa tulisikin yhdistää kiinteistöjohtaminen ja henkilöstöjohtaminen/pedagoginen johtaminen, jotta yliopiston tiloja olisi mahdollista kehittää tutkimusperustaisesti, ja kuulemalla herkällä korvalla henkilöstön ja opiskelijoiden ääntä. Mikä sopii yhdelle – ei sovi toiselle. ”One size fits all = One size fits none” (Rianne Appel-Meulenbroek, Eindhoven University of Technology).