Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Maarit Valo

Puheviestinnän professori, Jyväskylän yliopisto, Professoriliiton valtuuston puheenjohtaja (2017-2018)

23.4.2019

Työelämä, yliopistot ja jatkuva oppiminen

Oppiminen on tärkeä työelämätaito. Kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa pärjää parhaiten se, jolla on uteliaisuutta ja oppivainen mieli. Työn sisällöt kehittyvät, tieto lisääntyy ja toimintatavat uudistuvat. Uusia tietojärjestelmiä ja viestintäteknologian tapoja otetaan käyttöön, ja digitalisaation myötä saadaan työpaikalle uusia tekoälyn sovelluksia. Työyhteisön viestinnässä, verkostojen yhteistyössä ja kansainvälisyyden kuvioissa on niissäkin jatkuvasti opittavaa. Oppiminen kuuluu vallankin tietoperustaiseen työhön niin itsestäänselvästi, ettei sen osuutta omasta tai työyhteisön päivittäisestä tekemisestä edes hahmota. Jatkuva oppiminen kuuluu myös tulevaisuuden työelämään. 

Julkisuudessa on pohdiskeltu, kuka järjestää ja maksaa työikäisten jatkuvan oppimisen. Viimeksi toimittaja Marjukka Liiten Helsingin Sanomien jutussaan pohti erilaisten toimijoiden osuutta ja koulutuksen toteutusta. Täydennyskoulutuksen tarpeesta ollaan Suomessa yksimielisiä, mutta konkreettiset päätökset vielä puuttuvat. 

Mikä rooli yliopistoilla on jatkuvan oppimisen järjestäjänä? Jatkuva oppiminen otettiin osaksi opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakoulutus ja tutkimus 2030 -visiota. Tavoitteena on paitsi nostaa suomalaisten koulutustasoa myös mahdollistaa työikäisten täydennyskoulutus korkeakouluissa. Tarkoitus on, että korkeakoulujen koulutustarjonta ja oppimateriaalit olisivat ”eri käyttäjäryhmien” hyödynnettävissä. Tämä saataisiin aikaan korkeakoulujen yhteistyöllä, digitaalisesti järjestettävillä opinnoilla, täysin digitaalisesti suoritettavilla tutkinnoilla sekä modulaarisella opintotarjonnalla. 

Moduulit olisivat tutkintojen osia, joita tarjottaisiin täydennyskoulutuksena työelämälle. Moduuleilla voidaan ”joustavasti palvella erilaisia opiskelijaryhmiä ja työ- ja elinkeinoelämää sekä näin tarjota osaamisen kehittämistä entistä useammille”. Tutkintoon johtavaa tilauskoulutustakin voidaan yliopistoissa antaa. OKM visioi uudenlaisia kumppanuuksia työelämän ja korkeakoulujen välille: ”jatkuvan oppimisen kulttuurin syntyminen ja juurtuminen työnantajien keskuuteen tarjoaa uudenlaisen roolin korkeakouluille”.

Jatkuvan oppimisen järjestäminen työelämälle ei ole pelkkien visioiden varassa, vaan yliopistolakiakin muutettiin vuodenvaihteessa. Nyt ”yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen”. Yhtä jalkaa yliopistolain muutoksen kanssa muutettiin tietysti myös yliopistojen rahoitusmallia. Yliopistoja yritetään saada innostumaan täydennyskoulutustehtävästään prosenttiosuuksien muutoksella. Jatkuvan oppimisen osuus vuosien 2021–2024 yliopistojen rahoitusmallissa on 5 prosenttia nykyisten 2 prosentin sijasta. 

Täydennyskoulutuksen järjestämisestä työelämälle tuli siis yliopistojen uusi tehtävä. Vaikea on kuitenkin kuvitella, että professorit tai muu opetus- ja tutkimushenkilöstö ehtisivät nykyisten töidensä lisäksi suunnittelemaan ja toteuttamaan työssäkäyville kohdennettavia moduuleita. Vai olisiko ideana tosiaan se, että täydennyskoulutukseen pistäytyvät tulisivat samoille kursseille kuin maisteriksi opiskelevat? Yhteiset opintojaksot olisivat erikoinen ajatus jo senkin vuoksi, että täydennyskoulutuksen pedagogiikka on erilaista kuin yliopistopedagogiikka.

Professoriliitto onkin vaatinut, että jatkuvan oppimisen järjestäminen tulisi toteuttaa erillisellä hankerahoituksella. Tällöin jatkuvan oppimisen indikaattorin painoarvo rahoitusmallissa voisi olla pienempi. Professoriliitto on laatinut yhdessä Tieteentekijöiden liiton kanssa oman ehdotuksensa yliopistojen rahoitusmalliksi. Vaihtoehtoinen malli esitellään Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton järjestämässä kevätseminaarissa 26.4.2019.