Kriisiajat militarisoivat yhteiskuntaa

11.9.2023

Mitä tekevät historian sekä kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkijat, jotka ovat erikoistuneet Venäjän historiaan tai suomalais-venäläiseen tai norjalais-venäläiseen ylirajaiseen tutkimukseen? Tuon kysymyksen äärelle ovat pysähtyneet sadat tutkijat lukuisissa Euroopan yliopistoissa eikä vähiten täällä Suomessa. Tulevat historioitsijat ajoittavat seisahduksen ja sitä seuranneen paradigmanmurtuman 24. helmikuulle 2022, tuhoavalle torstaille, jolloin venäläiset dronet ja hävittäjät ilmestyivät Kiovan taivaalle.

Pysähdys tarkoittaa tutkimusten painopisteen kurssimuutosta ja politisoitumista vahvasti siinä missä yhteiskunnan yleisempää militarisoitumistakin. Näin tapahtuu vaikkei po. yhteiskunta olisi itse kriisin aktiivinen osapuoli. Sotatoimien aktivoituminen nostaa parrasvaloihin aivan tiettyjä asiantuntijaryhmiä: lähes jokainen kynnelle kykenevä evp. (eronnut vakinaisesta palvelusta) on esittäytynyt meille aamutelevisiossa, ja osa heistä saa kiittää eläkeläispäivien päättymisestä ja uuden uran urkenemisesta itäisen naapurimme nokkamiestä.

Myös kiinnostus oman alani, historian, tutkimuksiin nousee kriisivuosina kohisten. Mitä moninaisimmat talvisotaan, jatkosotaan, arktiseen Lapin sotaan ja ylipäätään toiseen maailmansotaan liittyvät tutkimukset, tietokirjat ja muistelmat viedään käsistä. Järkyttävää kyllä, Hitleriä ja Stalinia, noita massamurhaajia, nostetaan ja pidetään oikein urakalla parrasvaloissa, mikä vain lisää ääriliikkeiden kannatusta: Kuvaava esimerkki on äskettäin tutkimuksissa esiin kaivettu ns. Oluttupa-vallankaappaus 1923, jota pidetään Hitlerin poliittisena läpimurtona. Tällaisessa viestintäilmapiirissä uusnatsismi, valkoinen valta -ideologia ja rasismi saavat uutta puhtia ja perusteita toiminnalleen. Joku voisi kysyä, eikö sen sijaan pitäisi nostaa keskusteluihin rauhanedistäjiä, sovittelijoita, diplomatiaa? Niin ikään saamme lähes joka ilta katsoa dokumentteja sotarikollisista tai pelotuskuvia juutalaisten tuhoamisesta.

Suurin osa sotahistorioista tai moneen kertaan uusituista dokumenteista eivät tarjoa uutta tietoa. Sodan väkivallalla mässäileviä ohjelmia perustellaan yleisön kysynnällä. Haluaako suuri yleisö kokea turvattomuutta ja pelkoa tai antaako ahdistus sisältöä elämään, vaikea sanoa. Joka tapauksessa toiminnan tavoite on näkyvissä: Jatkuva toisto saa katsojat vakuuttuneeksi siitä, että meitä uhataan ja kohta käy samoin kuin 84 vuotta sitten, ellemme varustaudu aikaisempaa tarmokkaammin.

Kriittisessä militarismitutkimuksessa on korostettu, että sotien ahkera muistelu ja muistorituaalit sekä synkkien pelotuskuvien määrätietoinen toisto pitävät yllä ajatusta, että sotavoimilla, armeijalla ja sotilailla tulee olla kyseenalaistamaton erityisasema yhteiskunnan hallinnassa ja että mitkään uhraukset, eivät materiaaliset eivätkä henkiset, ole liikaa sotilaallisen voiman vahvistamiselle. Jotta me olisimme turvassa. Se, tuoko yhteiskunnan militarisoiminen turvallisuutta ja tulevaisuudenuskoa, on kyseenalaista. Eikö juuri ole tapahtunut päinvastoin: Esimerkiksi lukuisat nuoret parit ilmoittavat, etteivät aio tehdä lapsia, koska elämme niin väkivaltaista ja näköalatonta aikaa. Kolikon toinen puoli on tosin kysymys siitä, voimmeko pysyä globaalin viestinnän ilmapiirissä erillään militaristisista virtauksista. Emme voi. Sitä todistaa suomalaisten nopea kääntymys Nato-jäsenyyteen 4.4.2023.

Sotatieteiden ohella vahvistuvia tutkimusaloja on inhimillisempi tutkimussauma: pakolaisuus. Venäjän hyökkäyssodan jäljiltä noin kuusi miljoonaa ukrainalaista on sotaa paossa ulkomailla ja viisi miljoonaa sisäisessä pakolaisuudessa. Pakolaiskriisit koskettavat traagisesti kaikkia yhteiskunnan tasoja, niin perheitä, viranomaisia kuin yliopistojen tutkijoitakin. Näiltä osin aikamme ei poikkea toisen maailmansodan ajoista. Tuolloin jopa 65 miljoonaa ihmistä joutui lähtemään kodeistaan pommitusten, vainojen, pakkotyön ja alueliitosten vuoksi. Sodassa tuhoutuneeseen läntiseen Saksaan vaelsi lähes 8 miljoonaa sotapakolaista. Suomen itäisiltä rajaseuduilta taas pakeni yli 400 000 evakkoa muualle Suomeen. Nykypakolaisuus on nostanut pakkomuuttamisen, kotouttamisen, kansainvälisten organisaatioiden roolien ja solidaarisuuden tutkimuksen painoarvoa. Historiantutkimuksessa kriittisin puhe liittyy valetiedon ja historiallisen tiedon tahalliseen vääristämiseen ja tarkoituksenhakuiseen muokkaamiseen tukemaan sotilaspoliittisia päämääriä, yhteiskuntien militarisoimista.

Saamme todistaa lähes päivittäin propagandistista historiallisen tiedon vääristelyä etenkin rajalinjoista kiistellessä. Venäjän pyrkimys liittää Ukraina ”historialliseen” Venäjään on karkein esimerkki tästä. Myös Kiina ilmoitti muutama päivä sitten, että se on oikaissut Kiinan ”historiallisten rajojen” vääristelyn. Se on piirtänyt kartan, jossa se on liittänyt omiin alueisiinsa mm. Venäjän, Indonesian, Malesian ja Intian maa-alueita.

Elämme parhaillaan sosiaalisessa ulottuvuudessa, jossa ei ole tilaa rauhanpuheille eikä -teoille. Juuri siksi tarvitsemme puolueetonta, lahjomatonta ja kriittisesti tutkittua tietoa historiasta. Historian kouluopetusta tulisi niin ikään arvioida uudelleen. Vastuu valetiedon kampeamisesta kuuluu myös median edustajille.

Maria Lähteenmäki

Historian professori, Itä-Suomen yliopisto

Lue lisää kirjoittajalta