Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

10.9.2019

Isot ongelmat ja professorikunta

Suurimman osan työelämästäni olen ollut tekemisissä kahden monia pelottavan asian kanssa: säteilyn, johon liittyen tein pro gradun vuonna 1985 radonista ja pienhiukkasista, ja ydinvoiman, jonka jätteiden parissa työskentelyn aloitin VTT:n reaktorilaboratoriossa vuonna 1987. Säteilyn herättämään pelkoon ja huoleen on vastattu perusteellisella tieteelliseen tutkimukseen perustuvalla analyysillä ja regulaatiolla, sääntelyllä, josta Suomessa on suurelta osin vastannut Säteilyturvakeskus, STUK.

Säteilyä itsessään on melko suoraviivaista tutkia teknistieteellisesti, ja riskirajat ja riskeiltä suojautuminen perustuvat huolelliseen analyysiin. Siitä huolimatta kaikkien näiden 30 vuoden aikana on ydinvoimaan kohdistunut isoja pelkoja, jotka eivät ole kuitenkaan realisoituneet aivan sellaisessa mitassa, kuin on pelätty: eivät edes Tšernobylin ja Fukushiman tapahtumien seuraukset oikeastaan näy sairaustilastoissa, tai ainakin vaikutus on vähäinen verrattuna moniin muihin haitan aiheuttajiin, esimerkiksi saastehiukkasiin. Lieneekö tämä sitten syynä siihen, että ydinvoiman vastustajat vetoavat nykyään usein enemmän kustannuksiin kuin riskeihin. Joka tapauksessa tiede, teknologia, talous ja ihmiset ovat kietoutuneet tiukkaan solmuun toistensa kanssa.

Ydinvoima tarjoaa hyvän esimerkin ongelmakimpusta, jonka ytimessä alun perin on tieteellisesti hyvin hallittu ilmiö (ketjureaktio), mutta joka laajenee isoksi (ja usein perustelluksi) uhkaksi ja aiheuttaa lopulta voimakasta torjuntaa. Samalla ydinvoimakysymys kytkeytyy aikamme isojen ongelmien kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan: Onko ydinvoima enää edullista? Ehditäänkö sitä rakentaa lisää riittävän ajoissa? Viekö siihen panostaminen resurssit pois sitä paremmilta ratkaisuilta?

Ydinvoimaa on ihmiskunnalla ollut aikaa pohtia vuosikymmeniä, mutta esimerkiksi autokannan sähköistäminen on tullut esille vasta aivan viime aikoina lukuun ottamatta pientä asiantuntijapiiriä. Sähköauto tarvitsee akkuja, jotka puolestaan tehdään metalleista, joiden louhimiseksi pitää rakentaa uusia kaivoksia ja tuotantolinjoja. Kaivostoimintaa edeltää malminetsintä, jota Suomessa on tukenut kolmas tässä jutussa mainittava valtion tutkimuslaitos eli Geologian tutkimuslaitos, GTK. Malmin jalostamista ja edelleen akuiksi valmistamista voisi helpottaa oma organisaationi VTT. Koko ketjun ympäristöön aiheutuvia haittoja tutkivat Suomen ympäristökeskus SYKE ja Ilmatieteen laitos. Mikään näistä organisaatioista eikä edes niiden verkottuminen yliopistojen kanssa edusta vielä täysimittaista taloudellisten ja sosiologisten vaikutusten tutkimista: sähköautoja pitäisi saada, muttei kaivosta minun takapihalleni.

Isoja ongelmia ei voi kunnolla ratkoa rikkomatta niin tutkimuslaitosten, yliopistojen kuin hallinnonkin rajoja. Kuinka tätä rikkomista voisivat auttaa yliopistojen tai tutkimuslaitosten professorit? Ainakin omassa organisaatiossani tutkimusprofessorin on tarkoitus toimia horisontaalisesti kaikkia oman alan ongelmia yhdistävänä linkkinä. Viime aikaisten kokemusten valossa organisaatioiden välisessä yhteistyössä on ollut ongelmia, vaikkapa yritettäessä löytää suomalaisia metsänkasvulukuja tai punnittaessa metsien roolia hiilinieluina. Luotan tutkijoiden ja professorien osaamiseen ja rehellisyyteen, mutta ilmeisesti ongelmat ilmenevät nykyään niin nopeasti, että ne muuttuvat esiin tullessaan heti kohta mutkikkaammiksi ja kytkeytyvät monen tieteen alan ja yhteiskunnan toimintaan. Tällaisessa tilanteessa voisi olla mielekästä lisätä professoritason henkilökuntaa tutkimuslaitoksessa, huolehtia heidän pätevyydestään ja varmistaa riittävät resurssit ongelmien kohtaamiseen ajoissa. Ja samalla pitäisi rakentaa sujuva yhteistyö tutkimuslaitosten, yliopistojen ja muun yhteiskunnan välille. Kaikki tämä vaatisi resursseja ja panostuksia, mutta hiukan pidemmällä aikavälillä kaikki tulisi takaisin maksettua ja todennäköisesti moninkertaisesti.