Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

22.1.2019

Tutkimuslaitokset ongelmanratkojiksi vain laajapohjaisella ja varhain aloitetulla tieteellisellä pohjatyöllä

Julkisen sektorin tutkimusta tehdään yliopistojen lisäksi valtion tutkimuslaitoksissa. Niissä työskentelee myös professoreita. Tutkimuslaitosten tehtävät ja roolit poikkeavat varsin paljon toisistaan, joten yleisten johtopäätösten ja ehdotuksien tekeminen niistä on hankalaa. Kovin helposti en löytänyt niistä yhteismitallista kuvausta ja esimerkiksi Wiki-sivusto oli selvästi vanhentunut. Tilastokeskus määrittelee tutkimuslaitokset seuraavasti: ”Ministeriöiden alaiset valtion tutkimuslaitokset ovat yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvittavan tiedon tärkeimpiä tuottajia. … Valtion tutkimuslaitosten, jotka ovat sektoritutkimuksen tärkeimpiä toimijoita, ensisijainen tehtävä on hankkia, tuottaa ja välittää tietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi ja yhteiskunnan kehittämiseksi. Tutkimustehtävien lisäksi laitoksilla on vaihtelevassa määrin erilaisia asiantuntija-, valvonta-, koulutus-, neuvonta- ja muita viranomaistehtäviä, maksullista ja muuta palvelutoimintaa jne.” Valtion budjettitalouden piiriin kuuluu tällä hetkellä 12 tutkimuslaitosta seitsemällä hallinnonalalla: Geologian tutkimuskeskus, Ilmatieteen laitos, Luonnonvarakeskus, Maanmittauslaitos, Suomen ympäristökeskus, Ruokavirasto, Säteilyturvakeskus, Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Työterveyslaitos, Ulkopoliittinen instituutti ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Listan 10 ensimmäistä tutkimuslaitosta kuuluvat Tulanet-verkostoon.

Valtion tutkimuslaitokset ovat saaneet varsin suuren osan rahoituksestaan suoraan valtion budjetista - suurimman poikkeuksen ollessa oma työnantajani VTT, jonka tuloista noin kaksi kolmannesta on tullut ulkopuolisesta julkisesta rahoituksesta ja yritysten toimeksiannoista, joista niidenkin taustalla on usein valtion (Tekesin tai vastaavan) avustus yrityksille. Suoraa rahoitusta on viime vuosina vähennetty ja siirretty Strategisen tutkimuksen neuvoston alaisuuteen.

Tutkimuslaitosten professorit ovat alati kovenevassa kilpailussa julkisesta ulkoisesta rahoituksesta, jonka tärkeimpiä lähteitä Suomessa ovat Suomen Akatemia, Tekes (Business Finland) ja EU. Julkisen tutkimuksen lisäksi laitokset tarjoavat maksullista palvelutoimintaa julkiselle ja yksityiselle sektorille mukaan lukien kansainväliset toimijat. Tutkimuslaitoksissa hoidetaan myös viranomaistyyppisiä velvoitteita, joten tutkimuksen tekijät joutuvat lisäksi sisäiseen kilpailuun laitoksen omista resursseista.

Tutkimuslaitokset ovat mahdollistaneet paljon pysyviä tai melko pysyviä tutkijan paikkoja yliopistojen ulkopuolella, ja niissä tutkijat ovat voineet keskittyä erityisesti soveltavaan tutkimukseen. Tutkimuslaitosten tieteellistä tasoa on pyritty ylläpitämään palkkaamalla tutkimusprofessoreita laitosten tärkeimmille aloille. Järjestely on taannut yhteiskunnalle ison joukon asiantuntijoita ratkomaan ajankohtaisia ongelmia tieteellistä tietoa tuottamalla ja soveltamalla.

Vakaa rahoitus ja pitkään jatkuvat työsuhteet ovat mahdollistaneet osaamisen pitkäjänteisen kehittämisen, mikä on tieteellisen työn perusedellytys. Uutta aloitettaessa menee vuosi sen ymmärtämiseen mitä yritetään ja muutama vuosi ensimmäisiin kokeiluihin. Vuosikymmenen kuluttua osaaminen alkaa olla hyvällä pohjalla. Kansainväliselle huipulle kipuamiseen voi varata vielä toisen vuosikymmenen tai jopa kaksi. Usean yhteiskunnallisen ongelman (esimerkiksi ilmastonmuutos, väestönkasvu ja digitalisaatio) ratkaisua tarvitaan tätä tieteen aikataulua nopeammin, joten tutkimuslaitosten ja niiden professorien pitäisi kyetä vastaamaan nopeutuvaan tarpeeseen.

Toisaalta tutkimusrahoituksen vakaus on alkanut horjua ja aiempaa paljon suurempi osa rahoituksesta on kilpailtua – ja usein varsin kovasti kilpailtua. Kilpailu on siirtynyt myös laitosten sisälle. Tällaisissa oloissa tutkimusprofessorin ajasta yhä enemmän kuluu rahoituksen hankintaan laitoksen sisällä, kotimaan rahoittajilta ja ulkomailta. Vastaavasti omaan kehittymiseen ja tieteen tekemiseen ja seurantaan jää vähemmän aikaa, eikä sitä jää riittävästi edes lähiympäristön tutkijoiden kehittämisen tukemiseen. Seurauksena on lyhytjännitteinen tutkimus, jonka rahoitus voi katketa milloin tahansa, eikä hiipuneen alan tutkimusta kyetä pitämään edes kytemässä uutta rahoitusta odottaessa.

Perusongelma muodostuu siten siitä, että moninaiseen ja alati muuttuvaan ongelmakenttään pitäisi vastata aina vain lyhyemmällä kokemuksella ja vähäisemmällä tiedolla tutkittavista kohteista. Sekä kilpailtua rahoitusta että vakautta lisäävää laitosten omaa rahoitusta on välttämätöntä lisätä, jotta tarvittaessa uusien ongelmien kimppuun voidaan käydä jo luodun osaamisen perustalta.

Aloittaessani tutkijan uraani kävin tapaamassa Stanfordin yliopiston fysiikan professoria James Leckietä vuonna 1987: hän oli viettänyt yön kiihdyttimellä ja väsymyksestä ärtyneenä aloitti tarinan amerikkalaisesta tarvelähtöisestä tutkimuksesta, joka hänen mielestään ei ollut huonoa eikä hyvää tiedettä, koska se ei ollut tiedettä lainkaan. Tieteellinen tutkimus rakentuu aina aiemman osaamisen varaan. Siksi tutkimus, joka ei perustu aiemmin tunnettuun vaan hyppää suoraan tuntemattomaan, ei ole tiedettä, Leckie perusteli. 

Toivon, että oikoteiden näennäistä tehokkuutta suosiva rahoitustapa ei yleisty Suomessa. Sen sijaan tarvitaan tieteen laajapohjaista rahoittamista ja tuen kohdentamista riittävän varhaiseen vaiheeseen. Vain näin voidaan ongelmia tutkia tieteellisesti kestävästi niiden sattuessa kohdalle.