Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Matti Alatalo

13.3.2023

Rahaa on

Antti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa fläppitaululla olleesta sloganista tuli nopeasti lentävä lausahdus ja nettimeemi. Olematta skenaariotyöskentelyn asiantuntija, on helppo päätellä, että kyseessä oli yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva, johon johtavia polkuja oltiin miettimässä. Luotettavan lähteen mukaan taululla tosiaan luki näin; en huomannut kysyä, lukiko siellä jossain vaiheessa myös ’konkurssi’.

Kiistaton totuus kuitenkin on, että rahaa on maailmassa enemmän kuin koskaan, ja lisää paitsi painetaan, myös syntyy ihmisten aktiviteetin tuloksena. Nähtäväksi jää, päättääkö tuleva hallitus kohdistaa tätä rahaa myös yliopistoille ja jopa lisätä tutkimusrahoitusta, kuten kaikki puolueet ennen vaaleja tehdyissä kyselyissä ovat lupailleet. Tutkimuksen ja koulutuksen merkitystä on selvästikin vaalipuheissa edullista korostaa, vaikka niiden arvostus olisikin todellisuudessa hieman vähäisempää.

Yliopistoväen arvostusta työntekijöinä kuvastavat kevään TES-neuvottelut. Kun muille aloille on kohtalaisen kivuttomasti saatu aikaan työntekijöiden ostovoiman edes jotenkuten turvaavat palkankorotukset, tarjoaa työnantaja yliopistolaisille muita julkisrahoitteisia sektoreita huonompaa palkkaratkaisua. Vaikka tutkimus, ja monille myös opetus, on kutsumustyötä, täytyy tutkijankin ruokkia itsensä ja perheensä. Kukaan tuskin kuvittelee, että yliopistotyöntekijät (työnantajasta en ole varma) eivät ymmärtäisi, että laukkaava inflaatio tarkoittaa reipasta palkanalennusta, nettona jopa useita satoja euroja kuussa, ja ostovoiman turvaamiseksi myös yliopistolaiset tarvitsevat kunnon prosentuaaliset yleiskorotukset.

Samanlainen arvostusvaje näkyy suhteessa yliopistoon instituutiona. Kun Oulun yliopisto hiljattain ilmaisi tavoitteensa siirtää kampuksensa Linnanmaalta Oulun keskustaan, syntyi kaupunkilaisten keskuudessa vastarintaliike. Tämä johti lopulta siihen, että kaupunginvaltuusto tyrmäsi tarvittavan kaavamuutoksen. On vaikea edes kuvitella, että suunnilleen samaan aikaan uuden kampuksen perustamisesta ilmoittanut Nokia olisi kokenut saman kohtalon. On tietysti hyvä, että Nokian merkitys kaupungille ymmärretään, mutta toisaalta on ikävää, jos samalla unohdetaan, että ilman yliopistoa kaupungissa tuskin olisi Nokiaa tai monia muitakaan teknologiayrityksiä.

Yliopistoille näyttää siis langenneen jonkinlainen huutolaispojan asema: mitä vähemmän rahaa satsataan, sen parempi, toisaalta hyödyllistä tulosta pitäisi tulla enemmän ja enemmän. Veronmaksajana tavallaan ymmärrän tämän ajatuksenjuoksun, mutta yliopiston ulkopuoliset veronmaksajat ja heidän edustajansa eivät välttämättä hahmota, että yliopistoihin sijoitetut rahat eivät ole tuhlausta vaan investointi tulevaisuuteen.

Tätä kirjoitettaessa TES-neuvottelut ovat kesken ja vaalikampanja kiivaimmillaan. Yhteiskunnassamme raha on arvostuksen merkki; rahaa on, kohta nähdään, löytyykö sitä myös yliopistoille.