Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

Päivi Pahta

Dekaani, Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta, Tampereen yliopisto

29.10.2019

Ajatuksia vaikuttavuudesta

Suomen yliopistojen humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen dekaanit kokoontuivat syyskuussa Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan kutsumina keskustelutilaisuuteen, jonka nimi oli Totuus, relevanssi ja vaikuttavuus. Tilaisuus oli ensimmäinen laatuaan, lähes kaikki dekaanit ja toimikunnan jäsenet olivat paikalla ja keskustelu oli vilkasta. Tilaisuuden laajemmasta ja kiinnostavia näkökulmia herättelevästä otsikosta huolimatta alustukset ja puheenvuorot keskittyivät pitkälti ihmistieteellisen alan tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Tieteen ja tutkimuksen vaikuttavuuden merkitys onkin viime vuosina korostunut tiedepoliittisessa keskustelussa. Sitä arvioidaan muun muassa tutkimusrahoitukseen liittyvissä päätöksissä, joten on ymmärrettävää, että juuri se puhutti laajasti eri yliopistojen tiedekuntien johtotehtävissä toimivia. Oli ilmeistä, että ajatusten vaihtamiselle ja kollektiiviselle ymmärryksen muodostamiselle tästä ajankohtaisesta aiheesta oli tarvetta, eikä asiaa tietenkään saatu ammennettua lähellekään loppua. Pikemminkin saimme aloitettua keskustelun ja ajatukset liikkeelle. Jaankin tässä muutamia omista ajatuksistani kanssanne.  

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on lähtökohtaisesti yliopiston toiminnan ytimessä. Yliopisto instituutiona on alun perin syntynyt yhteiskunnan tarpeista, aluksi kouluttamaan asiantuntijoita ja virkamiehiä, siirtämään tietoa ja osaamista eteenpäin seuraaville sukupolville, sittemmin enenevässä määrin myös tuottamaan uutta tietoa ja uudenlaista osaamista. Yliopistot ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin, ilmiöihin ja kehityskulkuihin lukemattomin eri tavoin läpi vuosisatojen ja tekevät niin edelleen perustehtäviensä kautta – koulutuksen ja tutkimuksen sekä kolmanneksi tehtäväksi muodostuneen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen eli asiantuntijatyön ja yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa tehtävän yhteistyön kautta. 

Yliopistojen ja niissä tehtävän tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on noussut erillisen tarkastelun kohteeksi kuitenkin vasta vähitellen muutaman viime vuosikymmenen aikana. Professori Arto Mustajoki erittelee syitä tiedepoliittisen vaikuttavuuskeskustelun nousuun kiinnostavasti parin vuoden takaisessa artikkelissaan Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden eettisiä kysymyksiä (Tieteessä tapahtuu 5/2017), jossa hän tarkastelee ilmiötä erilaisten tieteen paradigmojen kehityksen kautta. Tieteen eriytyminen yksinkertaistaen sanottuna ”pelkkään tiedon intressiin” pohjautuvaan perustutkimukseen ja ”yhteiskunnan tarpeisiin vastaavaan” soveltavaan tutkimukseen on osa tätä kehitystä, samoin kuin tieteen sisällä käytävä kiihtyvä kilpailu resursseista. Myös vaikuttavuuden käsitteen monimuotoisuus ja vaikuttavuuden mekanismien monimutkaisuus sekä vaikuttavuuden mittaamisen vaikeus ovat Mustajoen mukaan omiaan ruokkimaan vaikuttavuuskeskustelua. Nopea, konkreettinen, määrällisellä mittarilla todennettava muutos näyttäytyy helposti priorisoinnissa haluttavammalta kuin hidas, vaikeasti havaittava, laadullista arviointia edellyttävä muutos. 

Tieteen tekijöinä ja tutkimuksen johtajina meidän on tärkeää muistaa, että tieteenalasta riippuen tutkimus voi vaikuttaa yhteiskuntaamme ja muuttaa sen toimintaa paremmaksi monin eri tavoin. Tutkimuksen vaikuttavuuteen taannoin pureutuneen Suomen Akatemian Tieteen tila 2016-raportin mukaan tutkimuksesta eri tieteenaloilla saatava tieto voi esimerkiksi lisätä hyvinvointia edistämällä taloudellista toimintaa, helpottaa tai parantaa päätöksentekoa sitä tukevalla tiedolla, rakentaa osaamista työelämän tarpeisiin tai tukea ihmisten henkistä kasvua ja sivistystä. Pidemmällä aikavälillä tutkimus voi myös muuttaa yhteiskunnallisia päämääriä.

Samainen raportti jäsentää tutkimuksen laajempaa vaikuttavuutta myös vaikuttavuuden reittien näkökulmista. Myös vaikuttavuuden reittejä on useita, ja raportin mukaan yksi tärkeimmistä on osaavat ihmiset. Raportissa pureuduttiin ihmisten rooliin vaikuttavuusprosessissa tarkastelemalla tohtoreiden sijoittumista työelämään. Ihmisten merkitystä tutkimuksen vaikuttavuuden reittinä mutta eri näkökulmasta korostavat myös professorit Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto teoksessaan Humanistisen tutkimuksen arvo (2016), jota suosittelen lämpimästi luettavaksi kaikille tutkimuksen vaikuttavuudesta kiinnostuneille, mutta varsinkin humanisteille. Suurinta huolta tieteenalansa tulevaisuudesta lisääntyneessä vaikuttavuuspaineessa ja kiristyvässä resurssikilpailussa ovatkin epäilemättä kokeneet juuri monet humanistit seuratessaan julkista keskustelua, jossa vaikuttavuus liian usein redusoituu kapeaksi taloudelliseksi hyötynäkökulmaksi. Heikkilä ja Niiniluoto kehottavat humanistitutkijoita rohkeuteen, ottamaan aktiivisen roolin yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrkimään pöytiin, joissa tehdään päätöksiä yhteiskunnan tärkeistä kysymyksistä ja tulevaisuuden suunnasta. Heidän mukaansa humanistitutkijoilla on käyttämättömiä avaimia aikamme ongelmiin, ja he pohtivat omilla aloillaan juuri niitä ihmisyyden, kulttuurien, etiikan ja moraalin teemoja, joiden kanssa Suomi ja ihmiskunta nykyisin painivat. Ei pidä itse jättäytyä keskustelun ulkopuolelle. Teos murtaakin raikkaalla tavalla myyttejä, joiden mukaan humanistinen tutkimus on arvotonta ja rahanhukkaa eikä humanistista ole maailman pelastajaksi. Miten on, annetaanko humanistin auttaa?  

Lopuksi muutamia nostoja humanistisen tutkimuksen vaikuttavuudesta. Ensimmäinen esimerkkini on pohjoismaisten kielten professorin Camilla Lindholmin tutkimus, joka on 2000-luvun alusta lähtien keskittynyt tarkastelemaan muistisairaiden henkilöiden keskustelua läheistensä tai hoitajiensa kanssa keskusteluanalyysin menetelmiä käyttäen. Vuonna 2016 Lindholm perusti yhteistyökumppaninsa kanssa Memocate-nimisen start-up-yrityksen, joka muuttaa hänen keräämäänsä tutkimustietoa esimerkiksi muistisairaiden hoitajille ja läheisille tarjottavassa koulutuksessa hyödynnettävään muotoon. Lindholmin tapaus onkin hyvä esimerkki siitä, että humanistinen tutkimus voi olla vaikuttavaa myös tavoilla, jotka ovat valtavirtaa vaikkapa teknillisellä alalla mutta harvinaisuus humanistisella alalla.

Hyvin toisenlaisen esimerkin humanistisen tutkimuksen vaikuttavuudesta tarjoaa historian professorin Pirjo Markkolan kollegoineen toteuttama hanke Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983, jonka raportti julkaistiin vuonna 2016. Laajan haastattelututkimuksen ja kirjallisen aineiston tarkastelun tavoitteena oli saada käsitys suomalaisen lastensuojelun sijaishuollossa tapahtuneista kaltoinkohtelusta ja väkivallasta Suomen ensimmäisen lastensuojelulain aikana.Tutkimuksen yhtenä seurauksena oli valtiollinen anteeksipyyntö lastensuojelun sijaishuollossa vuosien varrella kaltoin kohdelluille – ensimmäinen kerta, kun Suomessa esitettiin valtiollinen anteeksipyyntö. Vaikuttavaa tutkimusta, kaikissa sanan merkityksissä.

Viime aikoina ihmistieteellisten alojen yhteiskunnallinen merkitys on alkanut näkyä useammin myös julkisessa keskustelussa. Muun muassa Helsingin Sanomat on kuluneen vuoden aikana painottanut monissa pääkirjoituksissaan tai kolumneissaan humanistisen ydinosaamisen merkitystä. Näin totesi pääkirjoitus 12.6.2019: ”Nopeasti muuttuvassa maailmassa laaja yleissivistyson entistäkin tärkeämpää. Sivistynyt ihminen kykenee itsenäiseen ja tarvittaessa myös kriittiseen ajatteluunjatkuvasti kasvavan tietotulvan äärellä.”  

Myös ajatushautomot nostavat esiin ajatuksia humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkityksestä ihmiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Esimerkiksi Sitran johtava asiantuntija Vesa-Matti Lahti toteaa artikkelissaan Aukkoja sivistyskäsityksessä (2019), että viheliäisten ongelmien, kuten ilmastokriisin, ratkaiseminen vaatii tunnetusti muutoksia elämäntavoissa, teknologioissa ja poliittisessa päätöksenteossa, mutta myös perustavanlaatuisten ajattelutapojemme pitää kehittyä. Viheliäisten ongelmien takia meidän on syytä päivittää käsitystämme sivistyksestäkin: tarvitsemme ekososiaalista tai ekologista sivistystä. Apulaisprofessori Arto O. Salosen ja professori Veli-Matti Värrin käyttämää ekososiaalisen tai ekologisen sivistyksen käsitettä avaten Lahti toteaa, että ihmisen tulisi ymmärtää ekologisen kestävyyden olevan edellytys sosiaaliselle kestävyydelle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle. Ekologinen sivistys johdattaa kriittisesti arvioimaan perustavanlaatuisia käsityksiämme: on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Vaikuttavaa ajattelua.

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit omalla nimellä ovat tervetulleita