Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

23.2.2022

Nuoren tutkijan asialla

Nimimerkki Turhautunut väitöskirjatutkija kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 14.2. suomalaisen apurahajärjestelmän ongelmista. Hän toteaa, että nykyinen järjestelmä sallii apurahatutkijoiden putoamisen yliopistorahoituksen nappuloiksi sen sijaan, että se tukisi tutkijayhteisön yhteistä päämäärää, laadukkaan tutkimuksen tekemistä. Erityisesti kirjoittaja kritisoi järjestelmää väitöskirjatutkijoiden näkökulmasta: kun tohtoritutkinnon tavoiteaika väitöskirjoineen on neljä vuotta, useimmat säätiöt ja rahastot myöntävät väitöskirjan tekijälle rahoitusta tätä lyhyemmäksi jaksoksi, ja monet vain vuodeksi tai muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Rahoituksen päättyessä nuori tutkija saattaa jäädä keskeneräisen väitöskirjansa kanssa tyhjän päälle. Jatkuva apurahan hakurumba uuvuttaa. Monet kokevat jäävänsä yliopistoyhteisön ulkojäseniksi. Monelta hakijalta jää tämäkin rahoitus saamatta: suomalaisten apurahanjakajien yhdistyksen Säätiöt ja rahastot ry:n mukaan vain noin kymmenen prosenttia apurahaa hakevista tutkijoista saa myönteisen päätöksen.

Apurahoja tutkimukseen myöntävät säätiöt ja rahastot ovat merkittäviä suomalaisen tieteen rahoittajia. Vuonna 2020 Säätiöt ja rahastot ry:n jäsenorganisaatiot rahoittivat tiedettä yhteensä 279 miljoonalla eurolla. Rahasumma on suurempi kuin useimpien suomalaisten yliopistojen kokonaisbudjetti samana vuonna, ja suunnilleen sama kuin Suomen Akatemian valtuus vuoden 2020 talousarviossa. Eniten tukea saivat lääke- ja terveystieteet, yli 97 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin kolmannes alan kaikista tutkimusmenoista. Apurahat ovat tärkeitä myös humanistiselle tutkimukselle: vuonna 2020 säätiöt ja rahastot tukivat humanististen alojen tutkimusta 36 miljoonalla eurolla. Pääsääntöisesti apurahalla työskennellään tutkijauran alkupuolella, väitöskirjatutkijana tai tutkijatohtorina. Tieteentekijöiden liiton nuoremmille tutkijoille tekemän kyselyn mukaan vastaajista 23 prosenttia kertoo rahoittavansa tutkimustaan apurahalla (Uravaihtoehtojen risteyksessä. Tieteentekijöiden kysely nuoremmille tutkijoille 2020-2021). Lähes jokaisen professorin ohjattaviin kuulunee nuoria tutkijoita, joiden väitöskirjatyötä rahoittaa suomalainen säätiö tai rahasto. Myös omista ohjattavistani useimmat ovat tehneet ainakin osan tohtoriopinnoistaan apurahan turvin. Itsekin tein väitöskirjaani kolme vuotta Emil Aaltosen Säätiön nuoren tutkijan apurahalla.

Apurahajärjestelmää onkin siis tarpeen kehittää, ei suinkaan romuttaa, vaikka se monia saattaa turhauttaa. Itse tunnen syvää kiitollisuutta tiedettä rahoittavia säätiöitä ja rahastoja kohtaan ja ihailen sitä näkemyksekkyyttä, jota niiden perustajat ovat omana aikanaan osoittaneet sijoittamalla osan omaisuuttaan tutkittuun tietoon perustuvan tulevaisuustyön tukemiseen. Erityisesti mieltä lämmittää Suomen Kulttuurirahaston perustamisprosessi, joka sai alkunsa nuorten yliopistolaisten epävirallisen päiväkahviseurueen, ns. kesäyliopiston tapaamisessa, ja toteutettiin keräämällä peruspääoma lahjoituksina koko kansalta. Kun SKR:n perustamiskirjakeräyksen alkuperäiset keräyslistat julkistettiin muutama vuosi sitten verkossa, löysin sieltä ilokseni myös molempien isoisieni, hämäläisten pientilallisten, tekemät lahjoitukset. Myös isotätini, neiti Elvi Sahuri, oli lahjoittanut 10 markkaa.

Säätiöiden ja rahastojen tuki on tärkeä osa suomalaisen tiederahoituksen kokonaisuutta ja erityisen tärkeä lisä väitöskirjavaiheen rahoittamiseen tilanteessa, jossa yliopistojen tutkijakoulujen tai ulkopuolisella rahoituksella toimivien hankkeiden palkkapaikkoja on tarpeeseen nähden liian vähän. Kun yliopistojen ja Suomen Akatemian julkinen rahoitus vuosi toisensa jälkeen näyttää olevan suuremman tai vähintään pienemmän leikkausuhan alla, eikä väitöskirjavaiheen palkkapaikkojen määrän lisääminen julkisin varoin näytä kovin todennäköiseltä lähivuosina, on säätiöiden ja rahastojen tuki myös väitöskirjavaiheen tutkimukselle yhä vain arvokkaampaa.

Järjestelmää on kuitenkin hyvä tarkastella nimenomaan osana tiederahoituksen kokonaisuutta. Monet yliopistot ovat viime vuosina tarttuneet kehittämistoimiin apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi, ja lisätoimia tarvitaan. Suuntaviivoja kehittämiselle antaa muun muassa Unifi ry:n ja Säätiöt ja rahastot ry:n tilaama selvitys, joka julkaistiin joulukuussa 2021 (Jussi Välimaa et al., Apurahatutkijat. Selvitys suomalaisten yliopistojen käytänteistä liittyen apurahatutkijoihin). Selvityksen tekijät suosittavat yliopistoille nykyistä yhdenmukaisempaa ohjeistusta, yksityiskohtaisempia sopimuskäytäntöjä, apurahojen tilastointia sekä koulutusta ja tiedotusta apurahakäytänteistä. Selvittäjät toivovat säätiöiden muun muassa harkitsevan mahdollisuutta pidempiin apurahakausiin sekä lisäävän tietoa mahdollisuudesta yhdistää apuraha ja työsuhde. Sekä yliopistot että apurahanjakajat saavat suosituksen nykyistä kattavammasta apurahojen ja niiden käyttötarkoitusten seurannasta ja tilastoinnista. Myös valtakunnallinen seuranta apurahalla työskentelevien toimintaedellytyksistä auttaisi yhteisen kuvan muodostamista ja yhteistä kehittämistyötä. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 18.2., jatkona Turhautuneen väitöskirjatutkijan kirjoitukselle, myös professori Mikael Fogelholm ehdottaa säätiöiden väitöskirjatutkijoille myöntämän rahoituksen pidentämistä nelivuotiseksi. Hänen toinen ehdotuksensa on siirtyä apurahoista yliopistojen kautta maksettaviin palkkoihin. Vaikka molemmat keinot vähentävät apurahan saajien määrää, ne vähentävät epävarmuutta niiltä lahjakkailta, tutkijanuran alkuvaiheessa olevilta väitöskirjatyötään tekeviltä, jotka onnistuvat rahoituksen saamaan.

Tässä on pohdittavaa yliopistojen johdolle ja säätiöiden hallituksille sekä niissä toimiville professoreille. Nuorten tutkijoiden työskentelymahdollisuuksien edistäminen ja sen myötä tieteen tulevaisuuden rakentaminen on yhteinen asiamme.