Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

20.11.2023

Kuka käyttää professoreihin työnantajan direktio-oikeutta?

Työsopimuslaissa työnantajan työnjohto- eli direktio-oikeus kuvataan työntekijän velvollisuuksia listaavassa luvussa 3 pykälässä 1 seuraavasti: ”Työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.”

Professorin kohdalla on tärkeää alleviivata tuon lain kohta ”toimivaltansa mukaisesti”. On hyvä hahmottaa, että yliopistotyönantajalla on lähtökohtaisesti yllä kuvattu rajoitettu valta siihen, mitä professorille voidaan työn suorittamisesta sanoa. Perustuslailla turvattu tieteen ja taiteen vapaus asettautuu monessa tarkastelussa tämän yläpuolelle ja joskus jopa vastakkain työnantajan intressien kanssa. Tämä johtuu fundamentaalisesti siitä, että tieteen ja taiteen vapautta säätelee yliopistojen yläpuolella oleva tieteellisen yhteisön valta-asema, jota on syytä pohtia tarkemmin. Näin on varmasti kaikilla yliopiston aloilla.

Työskentelen itse Oulun yliopistossa. Se on kokoelma monia tieteenaloja, ei pelkästään lääketiedettä. Tieteen pelisäännöt kuitenkin ovat samat: insinöörit, humanistit ja luonnontieteilijät tuottavat tietoa, joka julkistetaan ja validoidaan kansainvälisissä vertaisarvioiduissa julkaisusarjoissa ja valitaan esitettäväksi vastaavasti kansainvälisissä konferensseissa. Professorilla on tietty asema, oikeuksia ja velvollisuuksia. Itse opetan perustutkinto-opiskelijoita, ohjaan jatkotutkinto-opiskelijoita ja osallistun erilaisiin asiantuntijatehtäviin. Niin kauan, kun en aiheuta mitään hässäkkää ja tulosta syntyy, ei työnantaja puutu kovin paljon tekemisiini. Käytän työnantajan direktiovaltaa siis pääosin itse ja yritän kontribuoida kansainvälisessä ja kansallisessa kontekstissa. Minulla on kyllä esihenkilö, mutta hänkään ei itse asiassa voi tietää, mitä minun kuuluisi tarkalleen ottaen touhuta. Minun pitäisi keksi uusia asioita ja uusia tapoja ja varsinkaan näihin liittyen minua ei voi ohjata kovin paljon kukaan. Kuka siis lisäkseni voi? Opiskelijat, jotka antavat palautetta? Työtoverit?

Tarkastellaanpa lähemmin omaa alaani, lääketiedettä. Se, kenellä on minun työni suhteen todellinen direktiovalta, onkin mielenkiintoinen ja syvällinen kysymys. Sanoisin, että todellinen direktio tapahtuu virallisen työnantajakuvion ulkopuolella. On täysin perusteltua sanoa, että tärkeintä päätösvaltaa toiminnanohjaukseni kannalta käyttää oman alani kansainvälinen tieteellinen yhteisö, jonka kanssa olen jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja jonka arvioitavaksi ja julkaistavaksi tarjoan tieteellistä työtäni. Se yhteisö antaa minulle määräyksiä tehdä täydentäviä kokeita, vaatii laatimaan täydennyksiä ja muokkauksia julkaistuiksi aikomiini teksteihin ja pakottaa minut hakemaan ja käyttämään tutkimusresursseja, jotta pärjäisin alamme sisäisessä kilpailussa edes jollain tavalla. Tässä yhteisössä on kaksi vastakkaista voimaa: amerikkalainen utilitaristinen näkemys ja eurooppalainen sivistysyliopistonäkemys.

Yliopistotyönantaja pelaa tässä kuviossa tärkeää roolia toki, joko mahdollistaen tai vaikeuttaen selviytymistäni tässä kansainvälisessä kisassa. Mutta minun on ihan turha mennä kysymään keneltäkään virallisessa yliopisto-organisaatiossa, mitä minun kuuluisi työssäni tarkalleen ottaen tehdä. Vain kaltaiseni, ”peers”, voivat sen minulle sanella. Työnantajalla on oikeus määrätä työpaikan asioista oman tulkintansa mukaan ja minulle voidaan osoittaa kaikenlaisia ohjelmistosovelluksia ja työtuolikin järjestää, mutta on perusteltua pohtia, onko kohdallani todellinen työnjohto-oikeuden haltija oikeastaan kasvoton ja hahmoton kansainvälinen yhteisö, jolla ei ole mitään virallista asemaa ja roolia työsuhteessani. Mikä on tämän kasvottoman akatemian työnantajavastuu? Heijasteleeko tässä yhteisössä suhtautuminen uusiin asioihin tuota yllä mainittua utilitaristisen ja vapaan tieteen tradition välistä kamppailua? Jos kansainvälinen tiedeyhteisö mokaa tosi pahasti, onko sellaisen korjaamiselle edes olemassa mitään prosessia?

Vastaan vain viimeiseen kysymykseeni, että on. Mutta helppo tie ei oikeutta ole tältä direktio-oikeuden käyttäjältä mennä vaatimaan. Olen seurannut muutamaa tapausta, joissa tieteellinen julkaisu esimerkiksi on ollut arviointiprosessissa todella pitkään, jolloin kilpaileva ryhmä on ennättänyt julkaisemaan saman asian. Asian esille nostaminen toi jonkinlaisen korjauksen tilanteeseen, mutta ei tietenkään täysin korvannut syntynyttä vahinkoa. Laiton irtisanominen maksaa yliopistolle 100 000 euroa, jolla kenestä tahansa voi päästä heittämällä eroon. Jos joku esittää vähän liian vallankumouksellisen teorian ja syrjäytetään huippujulkaisufoorumeista, ei edes tällaista lohturahaa välttämättä pääse nauttimaan. Toki tieteellisillä yhteisöillä on omat tapansa sopia eettisistä ohjeistuksista, tärkeimpänä esimerkiksi tieteellisten lehtien päätoimittajien eettiset ohjeet, mutta olisiko jo aika myös kansallisten professorien edunvalvonnasta huolehtivien yhteisöjen laatia kansainväliset eettiset pelisäännöt julkaisutoimintaa laajemmin? Toki voidaan sanoa, että tässä kuvattu on elitististä pohdiskelua ja koskee vain Pohjois-Euroopan aitoja tiedeyliopistoja, joita maailman yliopistoista on vain pieni vähemmistö. Yksinkertaisen pohdinnan asia mielestäni kuitenkin ansaitsee.

Petri Lehenkari, lääketieteellisen solu- ja kehitysbiologian professori, Oulun yliopisto