Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

16.5.2022

Selvitys yliopistojen johtosäännöistä piirtää karun kuvan Suomen yliopistoissa toteutuneesta hallinnosta – tilanne vertautuu lähinnä feodaaliajan johtamiskäytäntöihin

No niin. Professoriliiton teettämä selvitys yliopistojen johtamisesta johtosääntöperspektiivistä valmistui ja vahvistaa valitettavasti näkemystä siitä, että johtaminen yliopistoissa ei ole ihan ajantasaisen modernia. Monella vallitsee käsitys, että Suomessa yliopistot ottavat omissa hallintokäytännöissään oppia yksityisestä sektorista ja liike-elämästä, jossa johtaminen on kilpailussa pärjäämisen elinehto. Tämä ei kuitenkaan pidä Jari Stenvallin johtosääntöselvityksen perusteella lainkaan paikkaansa. Olen keskustellut useiden johtamisen asiantuntijoiden kanssa, ja heidän yhteinen käsityksensä on, että yliopistoissa yliopistolain jälkeen käyttöön otettu hallinnollinen suvereniteetti ei ole johtanut toivottuun johtamisen modernisaatioon, vaikka tällaista mielikuvaa halutaankin ylläpitää. Koska en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, lienee parasta nauraa.

Jari Stenvallin selvitys on karua luettavaa. Lähes kaikissa yliopistoissa rehtori on kohotettu feodaaliajan hallinnon mallin mukaisesti lähes itsevaltiaan asemaan, ja rehtorin alaisuuteen läänitetään tiedekuntia, jotka tuottavat lähinnä taloudellista tulosta valtion luomien laskentamallien kautta. Yliopistojen hallintoon on myös sovellettavissa feodaaliajan vasallin käsite. Vasallin nimittää ylempi taho, esimerkiksi tiedekuntien dekaanit suoraan rehtori, jolle tehtäväkuvauksen kautta dekaani raportoi. Feodaaliaikana käytettiin uskollisuuden vannomista. Tällaisesta ei johtosäännöissä ole suoraa mainintaa, mutta periaate on sama.

Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Emme voi kovin helposti yliopistolain valuvirheitä paikata, joten jokaisen on mietittävä, mihin omalta osaltaan yliopistojen sisällä kykenee vaikuttamaan. Koska feodaalijärjestelmä muistuttaa niin paljon yliopistojen hallintomallia, on syytä tarkastella feodaalijärjestelmään sisältyviä hallinnollisia periaatteita lähemmin. Tämä voi auttaa yliopistojen hallinnollisissa sokkeloissa eksyileviä professoreita havainnoimaan paikkansa ja pärjäämään paremmin.

Feodaalisessa yliopistojärjestelmässä syntyy helposti läänityksiä, privilegioituvia prosesseja, jotka ohjaavat resurssien käyttöä. Resurssit tarkoittavat valtion budjettirahoitusta sekä ulkopuolista rahoitusta, jonka hakemista voidaan ohjata tiukasti. Jokaisen tulee pyrkiä hakeutumaan yliopistoaateliseksi ja tätä kautta saamaan itselleen sopiva läänitys. Lääninherrana tulee sitten taata alaistensa turvallisuus ja vakaat työnsuoritusolosuhteet vastapalkkiona alamaisten työsuorituksista. Feodaalinen yliopistolaitos perustuu uskollisuudelle ja luottamukselle, jossa erityisesti ylemmässä hierarkkisessa asemassa olevan täytyy voida luottaa alaiseensa. Demokratiassa on sisäänleivottuna asetelma, jossa alaisten tulee voida luottaa ylemmässä asemassa olevaan, ja koska elämme demokraattisessa Suomessa, on hyvä havainnoida tämän luottamussuhteen ero feodaalijärjestelmässä.

Feodalismi voi tuntua hallinnollisena järjestelynä epäoikeudenmukaiselta, mutta se on kuitenkin parempi kuin maaorjuus. Moni omasta alastaan kiinnostunut professori voi olla hyvin sitoutunut ja sidottu laitokseensa ja toimintaympäristöönsä. Yliopisto on se maapala, jossa hänen on pakko viljellä ja tuottaa yliopiston tulosta, josta sitten valtiovalta meille avokätisesti maksaa; ei toki suoraan, mutta yliopistolle kokonaisuutena eli käytännössä johdolle, joka voi sitten bonustensa päältä kuorimisen jälkeen palauttaa osan saaduista tuloista myös toiminnan tukemiseen ja ylläpitämiseen.

Maaorjuus puolestaan voi tuntua todella epäreilulta, mutta mietitäänpä hetki orjataloutta. Maaorjalla on paljon oikeuksia varsinaiseen orjaan verrattuna, vaikka hän joutuukin alati miettimään ylemmän herransa oikkuja. Maaorjalla on kuitenkin lain ja juridisten oikeuksien antama suoja, eikä häneen voi kohdistaa mielivaltaisia toimenpiteitä, kuten pakkosiirtämistä asuinpaikaltaan, kuten voi käydä sellaiselle professorille, joka yliopistojen välisillä järjestelyillä pakotetaan töihin jollekin muulle yliopistopaikkakunnalle, kun väheneviä resursseja ja suurentuvia yliopistojen taseita järjestellään optimoiden feodaalikuninkaan ja yliopistojen hallintoelimien toimesta.

Onkohan kysymys iän tuomasta velttoudesta ja melankoliasta ja vanhojen hyvien aikojen haikailusta, kun muistelen 90-luvun yliopistoa, jossa oli kohtuullisen paljon resursseja, jossa opiskelijoista lähtien edustettiin laitoksien ja tiedekuntien päätösvaltaisissa hallintoelimissä ja jossa euromääräistä tulosta tärkeämpi oli tutkintojen ja tutkimuksen tulosmäärä. Jarin haluaisin viedä pitkälle saunaillalle, jossa kysyisin, kuka tämän nykyisen feodaalijärjestelmän yliopistoihin loi ja miksi? Voisiko joku paremmin hallintoa tunteva tehdä vielä uuden vertailun, jossa yliopistoja oikeasti verrattaisiin moderneihin johtamisjärjestelmiin ja erityisesti vaikka IT-alan luovien ihmisten johtamisessa käytettyihin strategioihin.

Professoriliitolle myös kiitokset selvityksen teettämisestä ja kysymys: olisiko jo johtopäätösten aika? Stenvallin selvitys päättää jappasun siitä pitäisikö yliopistolakia muuttaa. Täytyy muuttaa – mutta millainen se muutos olisi? Nyt lienee etsikkoaika tehdä vaikuttamistyötä tuleviin hallitusohjelmiin ja mahdolliseen yliopistolain päivitystarpeeseen!

Selvitys yliopistojen johtosäännöistä ja niiden vaikutuksista professoreiden vaikutusmahdollisuuksiin ja toimintaan (pdf)
Professoriliiton hallituksen johtopäätökset johtosääntöselvityksestä (pdf)