Professoriblogissa otetaan kantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten ajankohtaisiin asioihin.

24.11.2014

Missä kaikkialla paperi liikkuu..

Avaan tietokoneen työpäivän aluksi ajatuksena päivittää jäsenen tietoja jäsenrekisteriin. Kirjautuessani rekisteriin muistan toisen jäsenen, jolla on ollut ongelmia työpaikallaan. Päätän lähettää sähköpostiviestin ja tiedustella, miten hänen tilanteensa on kehittynyt. Kirjautuessani sähköpostiin huomaan, että erääseen sähköpostiviestiin pyydetään pikaista kommenttia. Kirjoittaessani kommenttia kollega tulee keskustelemaan iltapäivän kokouksen sisällöstä. Kesken keskustelun puhelin soi, ja jäsen pyytää neuvoa palkka-asiassaan. Jos hyvin käy, kaikki edellä mainitut viisi asiaa tulevat työpäivän mittaan tehtyä. Jos päivä jatkuu samaan malliin, todennäköisesti ainakin yksi päivän tehtävistä jää suorittamatta. Ja käteen jää sellainen tunne, että oli kiireinen päivä.

Myös professoreiden työpäivät ovat tyypillisesti kiireisiä, ja tiukat aikarajat painavat päälle. Lisäksi erilaiset keskeytykset ja ennakoimattomat tehtävät kuormittavat ja haittaavat keskittymistä. Työtä on yksinkertaisesti liikaa, ja samanaikaisesti tapahtuu liian paljon. Tällaisella työn intensiivisyydellä on todettu olevan vaikutusta työntekijöiden hyvinvointiin. Kaiken tämän keskellä professorin pitäisi keskittyä ja tehdä luovaa työtä. ”Harmaille aivosoluille” pitäisi löytyä aikaa.

Mitä apua kiireiselle ja kuormittuneelle professorille olisi tarjolla? Riippuu näkökulmasta. Jos kiire nähdään yksilötason kysymyksenä, työpaineessa selviytymiselle tarjotaan yksilöllisiä ratkaisuja. Tällaisia voisivat olla vaikkapa työnohjaus, mentorointi, tyky-toiminta ja kuntoutus. Tai sitten ”työpäivän jälkeen” voi lähteä virikeseteleillä kuntosalille tai teatteriin (jos vain tutkimustoiminnaltaan ehtii).

Toinen tapa on lähestyä asiaa työn organisoimisen kautta. Muistan vielä vuosien jälkeen erään tutkimuskonferenssin, jossa esiteltiin työn kehittämiseen liittyviä tutkimushankkeita. Eräässä hankkeessa selvitettiin, miten tietty paperi liikkui organisaation sisällä. Paperin liikkeen avulla tehtiin näkyväksi toimintatapoja, jotka olivat paikoin epätarkoituksenmukaisia. Paperin polun seuraaminen organisaation eri toimijoiden käsissä teki näkyväksi organisaatioon pesiytyneen turhan byrokratian. Muistan seuranneeni tutkimuksen esittelyä kuin jännitysnäytelmää.

Professorit kertovat, että kaikenlainen hallinnointi on lisääntynyt yliopistoissa kyselyiden, hakemusten, raportoinnin ja seurannan muodossa. Näiden seurauksena erilaiset rutiinitehtävät ovat lisääntyneet professorin työssä. ”Harmaille aivosoluille” on yhä vähemmän aikaa. Kukahan innostuisi tutkimaan professorin arkipäivän työtä työpaikalla yhdessä professoreiden kanssa: mitä kaikkea professorin työpäivä käytännössä oikein pitääkään sisällään? Tulokset voisivat olla hätkähdyttäviä. Ehkäpä tulosten pohjalta saataisiin tuuletettua yliopistojen toimintakäytäntöjä ja ”papereiden liikkeitä”, jotta luovalle työlle jäisi enemmän aikaa ja tilaa.

No, miten minulle käy sen tehtävän kanssa, joka työpäivän aikana unohtuu tehdä? Herään aamuyöstä ja muistan kesken jääneen tehtävän. Valvon, ja yritän pitää asian mielessäni, kunnes on aika nousta uuteen työpäivään.